Poliisiauto pysähtyy talon pihaan. Autosta nousee poliisi ja tummahiuksinen nainen.
He kävelevät ovelle ja soittavat kelloa. Toisella puolella ovea on vielä rauha, tai ehkä siellä jo aavistetaan, että kohta jokin menee rikki, muuttuu peruuttamattomasti. Alkaa hurja tie. Sen ensimmäisille metreille poliisipappi Carita Pohjolan-Pirhonen tulee rinnalle kulkijaksi.
Carita on istunut sairaiden ja kuolevien vierellä, ollut mukana perhesurmien ja kouluampumisten jälkipuinneissa, tuonut raskaita viestejä rikosten ja onnettomuuksien uhrien läheisille.
Miten kukaan voi valita niin rankan työn? Miten kukaan voi jaksaa siinä?
Matka papiksi
Caritan mielestä kaikilla on lahjoja ja jokaisen on hyvä olla tietoinen omasta laadustaan. Silloin päätyy varmimmin tehtäviin, joissa viihtyy ja joissa voi palvella parhaiten.
– Kun jälkeenpäin katselen elämääni, näen, miten reitti on kulkenut, miten tarkoituksellisesti edellinen vaihe on ohjannut seuraavaan. Kokemusten ja taitojen mukaan tehtävät ovat laajentuneet ja muuttuneet, Carita sanoo.
Oman laatunsa hän tiesi jo lukiossa. Valinta teologian opinnoista ei kuitenkaan ollut heti selvä. Rinnalla oli myös toinen vaihtoehto.
– Minua kiehtoivat taide ja tekstiiliala. Mietin, olisiko minusta muotitaiteilijaksi. Papin tehtäviin nähden se voi tuntua kaukaiselta, mutta molemmissa tarvitaan samanlaisia ominaisuuksia: avoimuutta uudelle, herkkyyttä, luovuutta, ihmisten tarpeiden kuuntelua ja vaistoamista.
Carita harkitsi jonkin aikaa, mutta lopulta päätös oli kirkas. Samalla hän päätti, mihin suuntaan pappina pyrkisi.
– Koin, ettei minulla ollut saarnatuolikarismaa, laatuni viittasi toiseen suuntaan.
Tukena vaikeissa tilanteissa
Carita halusi olla mukana ihmisten arjessa, heidän tukenaan vaikeissa tilanteissa.
– Pääsinkin hyvin pian opintojen jälkeen toivepaikalleni, sairaalapapiksi. Kivun, pelon ja menetyksen maailmaan.
Carita ehti työskennellä useissa sairaaloissa, kuten Helsingissä Koskelan sairaskodissa, jossa kuolema oli lähes jokaviikkoinen kävijä.
– Pidin vanhusten kanssa työskentelystä. Opin heiltä paljon. Äitiyslomani aikana kypsyi kuitenkin ajatus vaihtaa Naistenklinikalle. Olin tukena äideille, kun raskaus oli vaikea, meni kesken tai lapsi kuoli kohtuun.
Työskennellessään sairaaloissa Carita näki, miten vaativiin ja raskaisiin tilanteisiin henkilökunta toistuvasti joutui. Hän päätti opiskella työnsä ohessa työnohjaajaksi.
– Olen koko ajan opiskellut lisää, kun olen todennut, että tarvitsen lisää työkaluja. Jokaisen opiskelurupeaman jälkeen olen kyllä päättänyt, etten enää aloita mitään uutta, mutta päätös ei yleensä pidä kauan, Carita toteaa hymyillen.
Katastrofit ohjasivat yhteistyöhön
Vuonna 1990 Norjassa tapahtui Scandinavian Star -laivan onnettomuus, jossa kuoli 159 ihmistä. Se järkytti ihmisiä syvästi.
– Meilläkin ymmärrettiin, miten kipeästi ja laajasti henkistä tukea tarvitaan suurten katastrofien yhteydessä, Carita kertoo.
Suomessa alkoi moniammatillisen yhteistyön suunnittelu, johon kirkko otettiin mukaan yhdeksi toimijaksi.
– Aloimme Pelastuslaitoksen kanssa kehittää HeHua eli kirkon henkistä huoltoa. Silloin luotiin järjestelmä, jossa Pelastuslaitokselta voitiin soittaa meille ja saada jonkin ison onnettomuuden yhteydessä apua.
Kriisityöntekijät ja hehulaiset ehtivät opetella yhteistyötä neljä vuotta ennen vuonna tapahtunutta 1994 Estonia-laivan onnettomuutta. Onnettomuuden sattuessa jokainen yhteisen tukiverkon lenkki oli tarpeen.
Poliisi jatkaa matkaa, pappi jää
Sairaaloiden ja Pelastuslaitoksen kanssa tehdyn yhteistyön kautta Caritan tie on kulkenut poliisipapiksi.
– Aluksi tämä oli koevirka. Mietittiin, onko tässä papille kylliksi tehtävää, Carita kertoo.
Kolmetoista vuotta on osoittanut, että tekemistä riittää. Poliisipapin tehtäväkenttä on laaja: Hän on mukana läheisten tukena, kun poliisin vie omaisille viestin yllättävästä kuolemasta. Hän tukee myös poliiseja, jotka ovat olleet keskellä rankkoja kokemuksia.
– Kokoonnumme ja käymme läpi koettuja tilanteita. Tasapainotamme mielemme, jotta jaksamme taas seuraavaan työvuoroon. Saman ammattikunnan ihmiset osaavat tukea toisiaan. Sanoittakin ymmärretään, missä tilanteessa toinen on ollut ja mitä se merkitsee. Olen ylpeä tästä käytännöstämme. Täällä on kokemusta, ei kuvitelmia.
Kun Carita ja poliisi ovat tuoneet ravistavan viestin omaisille, poliisin on usein jatkettava muihin tehtäviin.
– Minä sen sijaan saatan jäädä paikalle useaksi tunniksi. Yleensä jään siihen asti, että paikalle saadaan joku ystävä, sukulainen tai ammattiauttaja. Olen lenkki viranomaisten ja tukitoimijoiden välillä. Se on työni kolmas alue.
Carita Pohjolan-Pirhonen on edelleen Suomen ainoa poliisipappi. Muualla Suomessa on kuitenkin työpaikka- ja diakonipappeja, jotka hoitavat samantyyppisiä tehtäviä. Joillakin paikkakunnilla on päivystysnumero, johon poliisi voi soittaa tarvitessaan yhteistyötä papin kanssa.
– Minulla on työhuone Helsingin Pasilan poliisitalolla, jossa olen ammattikunnan tukena ja josta lähden liikkeelle, kun kutsutaan.
