Valokuvaaja Meeri Koutaniemi ei näe kameran linssin läpi uhreja, vaan ihmisiä ja tarinoita poliittisissa olosuhteissa. Omat rankat koulukiusaamismuistot antavat työhön voimaa ja syvempää ymmärrystä.
Meeri on oppinut, etteivät asiat ole hyviä tai pahoja. Asioilla on aina monta puolta, ja jokainen katsoo niitä eri näkökulmasta.
– Yritän aina olla miehittämättä mieltäni ennakkoluuloilla. Teen paljon taustatutkimusta ennen matkojani, mutta jätän päähäni tilaa sattumuksille. Todellisuus on aina kiinnostavampaa kuin omat odotukseni ja matkasuunnitelmani.
Meeri Koutaniemi on kotoisin Kuusamosta, kuusi lapsisesta perheestä. Hänen isänsä on arkkitehti ja äiti psykologi.Meeri on perheen kuopus. Isä ja isosisko harrastivat valokuvausta. Isä kuvasi luontoa ja isosisko ihmisiä. Jokaisesta lapsesta on kymmenkunta albumia valokuvia, yhteensä yli 50 albumia rivissä kirjahyllyssä. Perhekuvista välittyy muistoja perheen sisäisestä tunnelmasta, turvasta ja yhdessäolosta.
Kotona opetettiin kunnioitusta taiteita kohtaan. Jokainen perheen lapsi laitettiin soittotunnille. Meeri soitti poikkihuilua.
Meeri kuvailee lapsuuttaan luonnonläheiseksi ja ristiriitaiseksi. Se oli yhdistelmä sosiaalisuutta ja yksinäisyyttä. Hän oli rankasti koulukiusattu kolmen vuoden ajan, kuudennesta luokasta kahdeksanteen.
Isosisko alkoi kuvata koulukiusattua, heikkoa itse tuntoa potevaa Meeriä. Kuvissa oli herkkyyttä ja identiteettiä. Niistä välittyi persoonan kauneus.
”Silloin minua alkoi ensimmäisen kerran kiehtoa valokuvan voima. Oli tärkeää, että kuvaaja oli minulle läheinen. Pystyin olemaan kuvissa aidosti oma itseni, ilman poseeraamista tai piileskelyä.”
Kun Meeri katsoo taaksepäin, hän näkee, että häntä kiusattiin juuri parhaiden puoliensa vuoksi. Niitä ovat kokeilunhalu ja omaehtoisuus. Myös muista erottuva ulkonäkö aiheutti hämmennystä.
Kiusaaminen ei jäänyt nimittelyyn. Tytön päälle syljettiin, häntä potkittiin ja lyötiin, kuristettiin ja uhkailtiin. Koulun diskossa hän pelkäsi kuolevansa, kun kiusaaja kuristi liian kovaa eikä kukaan kuullut.
– Monet kouluaikaisista kiusaajista ovat ottaneet yhteyttä nyt aikuisena. Yksi sanoi, että hän miettii näitä asioita joka päivä, Meeri kertoo .
– Kiusaajan rooli on lapselle iso taakka, joka painaa monesti vielä aikuisenakin. Mielestäni kiusaajia pitäisi tukea enemmän.
Yksi kiusaajista oli Meerin paras ystävä. Vielä edellisenä päivänä hän oli läheinen, mutta seuraavana päivänä hän päätti liittyä kiusaajien joukkoon.
– Lapsi ei kiusaa pahuuttaan, vaan reaktiona omaan heikkouteensa ja pahaan oloonsa, Meeri pohtii.
”Hyvinvoiva lapsi ei kiusaa. Koulukiusaamiseen puuttumisessa paikataan laastarilla seurauksia, muttei mennä tarpeeksi ketjun alkupäähän – syihin, miksi lapsi kiusaa.”
Meeri on huomannut, että ikävistä kokemuksista on hänelle myös hyötyä nykyisessä työssään.
– Ne kokemukset auttavat samastumaan vähemmistöihin ja erilaisuuteen. Olen oppinut ymmärtämään, että erilaisuus on aina ulkoapäin synnytettyä.
Nykyisin hän käy kouluissa puhumassa kiusaamisesta ja suunnittelee valokuvaprojektia koulukiusaamisesta, kiusaajan näkökulmasta.
– Lainkaan vähättelemättä kiusattujen kokemuksia, niitä tarinoita on kuultu tuhansia. Mutta kiusaajien tarinat ovat kertomatta.
Projektin lähtöasetelmassa on samaa kuin Breaking the Silence -projektissa, johon Meeri osallistui Israelissa vuonna 2009. Siinä entiset sotilaat sanoivat ääneen, mitä he ovat tehneet: ”Se olin minä, joka pakotin 10-vuotiaan palestiinalaisen lapsen olemaan polvillaan ja side silmillä auringonpaahteessa kaksitoista tuntia.”
- Olen kiinnostunut siitä, mitä tapahtuu ihmisen mielen sisällä. Suuriin osa projekteistani käsittelee ihmisyyttä ja ristiriitoja. Haluan kuvata sitä, mitä tapahtuu ihmisen tunne-elämässä ja mitkä ovat poliittiset olosuhteet hänen ympärillään. Haluan laajentaa omaa ymmärrystäni ja kuvillani ehkä myös muiden ihmisten ymmärrystä. Otan kuvia, jotta ne löytäisivät katsojan.
Koko juttu on julkaistu Voi Hyvin -lehdessä 05/2014.
