Hanhet ovat muuttomatkalla. Ne lentävät auran muodossa niin kuin kurjet. Yksi etummaisista linnuista alkaa väsyä eikä näytä enää pysyvän omalla paikallaan aurassa, jolloin kaksi muuta lintua lentää sen vierelle. Ne saattavat väsyneen taaemmas ja samalla hiukan alemmas. Uudessa paikassa matkanteko ei ole yhtä rankkaa, koska siinä pystyy paremmin lentämään toisten imussa. Kun lintu on aikansa koonnut voimia helpommassa paikassa – joka on helpompi nimenomaan toisten ansiosta – se voi taas nousta keulaan vaativimmalle paikalle tuulta halkomaan. Joku toinen, sillä kertaa väsynyt, vaihtaa alemmas."
Filosofi Eero Ojanen kertoo tämän tarinan kirjassaan Hyvyyden yhteiskunta. Hanhet toimivat näin tilanteessa, joka on niiden elämän suurin ja vaativin ponnistus. Kyseessä on äärimmäisyystilanne, tuhansien kilometrien muuttomatka vaikeissa olosuhteissa.
Ojanen arvelee, etteivät linnut luultavasti auta toveriaan pelkästä hyväntahtoisuudesta. Auran rakenne on sellainen, että auttaminen on järkevää. Se ei ole poikkeus eikä ylellisyyttä, vaan osa auran normaalia toimintaa. Lintujen on pakko tehdä näin, muuten ne eivät selviä.
Mutta entä evoluutiobiologian "isoisän" Charles Darwinin opit olemassaolon taistelusta, jossa yksilöt ja yhteisöt kamppailevat paikastaan auringossa? Miten hanhien esimerkki sopii siihen? Eikö elämässä olekaan kyse kilpailusta, jossa vahvin voittaa?
Vastapalveluksien maailma
Kun evoluutiobiologiaa tutkii tarkemmin, se yllättää. Altruismi eli kyky toimia epäitsekkäästi ja auttaa toisia on osa luontoa. Amerikkalaisen, moraalia tutkineen sosiaalipsykologian professorin Jonathan Haidtin mukaan altruismin juuret ovat sekä evoluutiobiologiassa että kulttuurissa ja uskonnoissa. Kyse on pohjimmiltaan koko laumaa, ja samalla sen yksilöitä, hyödyttävän sosiaalisuuden, yhteistyön tekemisen ja pitkälle eriytyneen työnjaon kehittymisestä.
Laajamittainen sosiaalisuus sai alkunsa niissä eläinryhmissä, joissa oli voimassa vahva sukulaisten suosimiseen perustuva altruismi. Haidt mainitsee esimerkkeinä ampiaiset, mehiläiset, muurahaiset, termiitit, kaljurotat ja ihmiset. Kun on yhteinen geeniperimä, intressit ovat yhteiset. Näin varmistettiin omien geenien pääsy jatkoon evoluution suuressa kertomuksessa.
Toisaalta tiedetään, että simpanssit adoptoivat orvoiksi jääneitä yhteisön jäseniä. Miten tämä sopii yhteen sukulaisten suosimisen kanssa? Haidtin mukaan sukulaisaltruismi selittää vain pienen osa eläinryhmien käyttäytymisestä. Sen rinnalle kehittyi evoluution myötä vastavuoroisuuteen perustuva altruismi, joka laajensi yhteistyön piiriä: Tee muille sitä, mitä he tekevät sinulle. Maksa mitta mitasta.
Vastavuoroisuusaltruismi mahdollisti yhteistyön tekemisen ventovieraiden kanssa. Esimerkiksi verta imevät lepakot auttavat sitä, joka jää ilman ruokaa, ja pitävät mielessä sen, jota ovat auttaneet. Tämä tekee sitten vuorollaan vastapalveluksen. Näin kukaan ei jää nälkäiseksi, ja koko yhteisö voi hyvin.
Reiluja pelaajia arvostetaan
Vastavuoroisuusaltruismin käsitteen lanseerasi Robert Trivers vuonna 1971. Hän osoitti tuolloin, että altruistiset suhteet voivat kehittyä ei-sukulaisten välille ja jopa eri lajien välille. Trivers ei määritellyt ryhmän yhteiseen hyötyyn johtavaa toimintaa, kuten yhteisiä saalistusretkiä, vastavuoroiseksi altruismiksi, vaan hän asetti sille ainakin kolme ehtoa: toiminnan pitää auttaa saajaa, mutta aiheuttaa jonkinlaisia kustannuksia antajalle. Toiseksi vastapalveluksen täytyy tapahtua viiveellä ja kolmanneksi sen toteutumisessa pitää olla epävarmuutta.
Haidtin mukaan vastavuoroinen altruismi on syvällä ihmisluonnossa. Maksamme luonnostamme hyvän hyvällä, ja käytämme tähän myös puhetta. Kukaan ei tiedä, miksi kieli kehittyi, mutta sillä oli Haidtin mukaan merkittävä rooli vastavuoroisen altruismin laajenemisessa.
Jonathan Haidt on tehnyt yllättävän havainnon. Hän kirjoittaa: "Monet lajit tekevät vastavuoroisia tekoja toisilleen, mutta ainoastaan ihmiset juoruavat. Suuri osa juoruista kertoo toisten ihmisten arvosta vastavuoroisen
ihmissuhteen toisena osapuolena." Haidtin mukaan tahdomme toimia vastavuoroisesti ja olla mahdollisimman kivoja toisillemme, koska haluamme olla "hyvän tyypin" ja "reilun pelaajan" maineessa. Juorut ja maine pitävät huolen siitä, että hyvä kiertää aina takaisin.
Hyvyyden peruskalliolla
Myös filosofi Eero Ojanen pitää altruismia ja hyvän tekemistä luonnollisena ja ihmisyyteen kuuluvana. Hän käyttää altruismista puhuessaan vanhaa suomalaista sanaa "hyvänsuonto", joka on itsekkyyden eli egoismin vastakohta. Hänelle se on moraalinen perusasenne, jossa ihminen haluaa ottaa toiset huomioon ja huolehtia heidän hyvinvoinnistaan.
"Ihmisyys tai inhimillisyys on eräs kaikkein kovimpia ihmisen koko olemassaoloa sääteleviä asioita", kirjoittaa Eero Ojanen. Hänestä hyvä on perusasia, ihmisten perimmäinen tavoite ja asioiden perimmäinen mitta. Oikeudenmukaisuus, rehellisyys, epäitsekkyys, reilu peli ja toisten huomioonottaminen eivät ole Ojasen mukaan tuulesta temmattuja vaan ihmiskunnan perustavia alkukuvia, arkkityyppejä eli objektiivisesti olemassa olevia kollektiivisen tietoisuuden rakentajia.
Ojanen kirjoittaa: "Ihminen on olento, jonka perusolemukseen liittyy jollain tapaa moraali ja pyrkimys inhimillisyyteen. Jo vanhimmissa ihmisyhteisöissä tämä tarkoitti muun muassa sitä, ettei vahvin rohmunnut mielivaltaisesti kaikkea, vaan saaliista jaettiin jotain kaikille, myös heikommille. Ilmeisesti juuri tämän kyvyn, ihmisen erityisen osaamisen, ansiosta ihmislaji on selvinnyt."
Ojasen mukaan maailma ei ole hyvä, mutta maailmassa on hyvää. Hyvä ei toteudu automaattisesti, mutta voimme yrittää suuntautua siihen, mikä on hyvää, ja koettaa edistää hyvää. "Kokonaisuus on juuri niin vahva kuin sen heikoin lenkki. Hanhiparvi ymmärtää tämän", Ojanen kirjoittaa.
Uskonnot opettavat epäitsekkyyttä
Mutta mikä saa ihmiset harjoittamaan hyväntekeväisyyttä, näkemään vaivaa muiden hyväksi ja jopa vaarantamaan elämänsä toisten tähden? Riittävätkö syiksi geenit, ihmisyys ja hyvän tyypin maineen hamuaminen?
Kaikki suuret maailmanuskonnot ovat opettaneet epäitsekkyyttä. Evoluutiobiologi David Sloan Wilsonin mukaan uskonnot palvelevat yhteisöä koordinoimalla ihmisten käyttäytymistä toinen toisiaan ja koko ryhmää kohtaan.
Vanhassa testamentissa, joka on juutalaisten ja kristittyjen yhteistä uskonnollista perinnettä, kehotetaan ihmisiä toimimaan maailmassa Jumalan käsinä. Buddhalainen Shantideva kirjoittaa: "Mitä iloa tässä maailmassa onkin, se kaikki syntyy onnen tahtomisesta toisille; ja mitä kärsimystä tässä maailmassa onkin, se kaikki johtuu onnen tahtomisesta itselle."
Jonathan Haidtin mukaan kulttuuri vaikuttaa geenien lisäksi kaikkeen, mitä ihmiset tekevät. Hän katsoo moraalin alkuperän olevan uskonnoissa. Haidt kirjoittaa, että moraali ja uskonnot esiintyvät molemmat jossain muodossa kaikissa kulttuureissa, ja ne kietoutuvat lähes aina yhteen arvojen, identiteetin ja jokapäiväisen elämän kanssa.
Ranskalaissyntyisen buddhalaismunkin Matthieu Ricardin mukaan itsekeskeisyys on suurin syy onnettomaan oloon, ja epäitsekäs rakkaus on olennaista aidolle onnellisuudelle. Kaikkien ilmiöiden keskinäinen riippuvuus yleensä, ja erityisesti kaikkien elävien olentojen keskinäinen riippuvuus, saa aikaan sen, että oma onnellisuutemme on läheisesti sidoksissa muiden onnellisuuteen.
Samaa suurta verkostoa
Monet maailman suurista uskonnoista opettavat, että hyvät teot palkitaan joko kuoleman jälkeisessä tai sitä seuraavassa elämässä. Entä miten käy tämän- puoleisessa elämässä? Jeesus opetti, että on autuaampaa antaa kuin ottaa. Pitääkö se paikkansa?
Vastaus on yksiselitteisesti: kyllä. Amerikkalaisen positiivisen psykologian uranuurtaja Martin Seligmanin tutkimukset osoittavat, että pyyteettömään hyvään tekoon liittyvä ilo tuottaa syvän tyydytyksen. Hän kehotti opiskelijoitaan antautumaan toisaalta huvittelulle ja hauskanpidolle ja toisaalta tekemään jotain hyvää muille ihmisille, ja sitten kirjoittamaan kokemuksistaan raportin.
Tulokset vaikuttavat. Hauskanpidon, kuten ystävien kanssa vietetyn illan tai elokuvissa käymisen, synnyttämät tyytyväisyyden tunteet jäivät selvästi hyvän teon aikaansaaman tyytyväisyyden varjoon. Seligman päätteli, että hyvyyden harjoittaminen on palkitsevaa toisin kuin mielihyvän hankkiminen, koska se tuottaa pysyvää tyydytystä ja on täydessä sopusoinnussa oman perusluontomme kanssa.
"Tiedän ja vaistoan, että hyvän tekeminen on aidointa onnea, jota ihmissydän voi tuntea", kirjoitti filosofi Jean-Jacques Rousseau. Samoilla linjoilla on Jonathan Haidt, joka on käynyt läpi suuren joukon sosiaalipsykologian tutkimuksia. Myös niiden mukaan Jeesus oli oikeassa: on autuaampaa antaa kuin ottaa. Ne ihmiset, jotka tekevät vapaaehtoistyötä, ovat tutkitusti onnellisempia ja terveempiä kuin ihmiset, jotka eivät tee vapaaehtoistyötä.
Matthieu Ricard kertoo kirjassaan Onnellisuus, että tutkimukset ovat osoittaneet kiistämättömän yhteyden altruismin ja onnellisuuden välillä. Ihmiset, jotka ilmoittavat olevansa onnellisia, ovat myös pyyteettömiä. Ricard kirjoittaa: "Kun ihminen on onnellinen, itsekorostuksen tarve vähenee ja ihminen on avoimempi muita kohtaan. On esimerkiksi osoitettu, että ihmiset, jotka olivat kokeneet onnellisen tapahtuman edellisen tunnin aikana, olivat muita taipuvaisempia auttamaan tuntemattomia."
Eero Ojanen pohtii nykyaikaisen ekologisen ajattelun inspiroimana, että todellisuus on vuorovaikutusten ja keskinäisten riippuvuuksien järjestelmä, jossa jokaisen lajin olemassaolo luo pohjaa jonkin toisen lajin olemassaololle. Me olemme kaikki osa samaa suurta elämän verkostoa, niin ihmiset, eläimet kuin luontokin. Kannattaa siis tehdä hyvää!
Lähteet:
• Haidt, Jonathan: The Happiness Hypothesis. Basic Books 2006. (Ilmestyy suomeksi keväällä 2011 Basam Booksin kustantamana.)
• Ojanen, Eero: Hyvyyden filosofia. Kirjapaja 1998.
• Ojanen, Eero: Hyvyyden yhteiskunta. Kirjapaja 1999.
• Ojanen, Eero: Hyvyyden maailma. Kirjapaja 2000.
• Ricard, Matthieu: Onnellisuus. Basam Books 2004.
