Vauvojen kokoontumisajot! Taina West puuskahtaa, kun astumme helsinkiläiseen lounaspaikkaan. Ryhmä äitejä ja imeväisiä on valloittanut salin keskiosan. Pakenemme terassille.
Westillä ei ole mitään vauvoja tai lapsia vastaan.
– Lapset on nastoja, jos ne on hyviä tyyppejä. Ja jo vauvasta näkee, onko se hyvä tyyppi.
Westillä itsellään ei ole jälkikasvua eikä hän ole koskaan tuntenut vauvakuumeen väristyksiä. Hän elää parisuhteessa naisen kanssa.
– Suomi on siitä hauska maa, että jos olet tullut jonkin asian kanssa esille, niin olet sitä sitten loppuelämäsi. Pirkko Saisiollekin joku tuntematon tokaisi kadulla, että sä oletkin se seksuaali-ihminen. On siinäkin määritelmä, West naurahtaa.
Siirrymme seurustelu-uutisista toisiin aiheisiin. West liittyi ortodoksiseen kirkkoon muutama vuosi sitten. Hän on uskonut lapsesta saakka suojelusenkeleihin.
– On olemassa toinenkin maailma, ja siitä saa vain aavistuksia. Kaikkia asioita ei vain voi ihmisen älyllä selittää. Se on aika lohdullista. Uskominen on tunnetta, ei tietoa.
West ei hurahtanut eikä tullut yllättäen uskoon. Valinta oli pitkän pohdinnan tulos. Äidinäiti oli Karjalan evakkoja ja ortodoksi. Isänäiti, hänkin ortodoksi, muutti Venäjältä Suomeen.
West nauttii pitkistä jumalanpalveluksista.
– Pappi ei sano mitään uutta tai yllättävää. Rauhoitun ja vaivun omiin ajatuksiini. Tykkään muutenkin olla paljon hiljaa, vaikka olen tällainen höpöttäjä.
1. käänne: Pyörät alle
Taina sai ensimmäisen polkupyörän 6-vuotiaana. Se oli käytetty ja vähän pieni, mutta sillä pääsi vauhtiin.
– Elämä laajeni kerralla! Sehän oli ihan fantastista. Sitten sain uuden. Se oli maailman kaunein.
Seuraava pyörä oli sininen ja kaiken lisäksi Hero-merkkinen. West rakasti Mustanaamiota, jolla oli Hero-niminen hevonen. Toinen suosikki oli Batman. Molemmissa sankareissa oli sama ominaisuus. Heissä oli kaksi erilaista puolta. Arkinen ja tavallinen, naamioitu ja ylivoimainen.
– Siinä oli joku järjetön viehätys. Kaksi eri persoonaa ja silti yksi, sama ihminen.
Westin äiti oli kirjanpitäjä ja isä sähköasentaja. Äidinäiti eli mummo hoiti Tainaa, joka keksi kolttosia. Saatuaan tytön kiinni tempauksista mummo hoki Gospodi pomiluita ja teki ristinmerkkejä.
Kun serkkupojat saivat polkuauton, Taina ei meinannut pysyä pöksyissään.
– Olin niin kateellinen. Autot ovat kiinnostaneet aina. Leikeissä olin inkkari. Faija teki helvetin hyviä jousipyssyjä ja nuolia.
West rakastaa edelleen pyöräilyä. Tähänkin tapaamiseen hän hurautti sähköpyörällään. Liikunnasta on tullut tärkeää polvileikkauksen jälkeen. Toinen intohimo on vesijuoksu meressä. West kehuu Marjaniemen kaunista rantaa. Siellä hän on pulahtanut jopa 16-asteiseen veteen ja sotkenut puolisen tuntia.
Paikalla käy muitakin vesijuoksijoita, joiden juttuja on hauska kuunnella. Vanhin rouva on 87-vuotias. Terästätien puheet eivät pyöri lastenlasten tai mehustamisen ympärillä. Aihepiiri on avara.
– Viimeksi he pohtivat, miten sen Trumpin saisi hengiltä. Rouvat suunnittelivat siis salamurhaa. Vanhat naiset ovat mahtavan kriittisiä. Kierrättävät ja miettivät, miten voisivat entisestään vähentää tavaraa, materiaa. On aito huoli tästä maapallosta.
West on samoilla linjoilla.
– Elämme järkyttävää aikaa. Tietoa, asiantuntemusta ja koulutusta halveksutaan. Mitä tietämättömämpi olet, sen paremmin muka edustat kansaa. Sehän on kansan halveksuntaa. Tyhmyys valtaa alaa. Jopa historiaa esitetään valinnaiseksi aineeksi. Siinä kaivetaan omaa hautaa.
Teknologia ja nopeat kanavat eivät itsessään tee ihmisistä viisaampia. West sanoo tippuneensa iloisesti digikärryiltä. Tervemenoa. Hän on Whatsappissa mutta ei Facebookissa.
– Ennen kirjoitettiin kirjeitä. Siinä joutui pakosta miettimään sanavalintojaan. Olen hidas luonne. Hitaus on ajattelun ystävä.
Westin mielestä ihminen on kaikkea muuta kuin rationaalinen olento. Jos olisi, niin ilmastonmuutosta ei olisi päässyt syntymään. Ratkaisuja olisi mietitty aina ensin ympäristön kannalta.
– Fysiikan lait ja numerot eivät muutu. Mutta heti kun ihminen astuu kuvioihin, varmuudet katoavat.
2. käänne: Suhde Berliiniin syntyy
Pimeä, sateinen ja sosialistinen Itä-Berliini toivotti Taina Westin tervetulleeksi marraskuussa 1987. Kansan Uutisten 31-vuotias toimittaja, entinen taistolainen ei hämmästellyt.
– Ei mulla ollut enää mitään illuusioita DDR:stä tai Neuvostoliitosta. Muuri oli oikeasti järkyttävä.
West etsi jossain vaiheessa vierailun aikana nälkäisenä avoinna olevaa ruokapaikkaa. Itä tarjosi vain niukkuutta.
– Lopulta päätin, että nyt riittää tämän sosialismin kanssa. Marssin Checkpoint Charlien läpi ensimmäiseen pitseriaan Länsi-Berliinin puolelle.
West on tullut kaapista ulos taistolaistaustansa kanssa useasti. Hän ei ole hävennyt eikä katunut, vaikka monessa oltiinkin väärässä. Liike avasi silti ikkunoita maailmaan. Sulkeutuneessa Suomessa kiinnostuttiin Chilestä ja Vietnamista. Ei pyöritty vain oman navan ympärillä. Osallistuttiin taksvärkkeihin ja lähetettiin postikortteja Angela Davisin, vangitun aktivistin, vapauttamiseksi.
Mutta taistolaistouhu oli totista. Kokouksia toisensa perään. Ja kaikista tovereista piti tykätä, vaikka väkisin.
West pitää kristinuskossa armon ajatuksesta.
– Tärkeää on armon antaminen itselleen. Jos niin ei tee, sitähän pitää itseään aika erinomaisena kaverina. On hyvä myöntää tarvitsevansa armoa, olevansa heikko ja erehtyväinen.
West vertaa Berliiniä ihmiseen. Hän kiinnostui tyypistä pikkuhiljaa. Lopulta oli pakko retkahtaa kokonaan. Kaupunki on kuin toinen koti.
– Mulla on hurjan hyvä olla siellä. Iisi meininki. Menen mieluiten yksin ja pyörin eri paikoissa.
West piipahtelee mielellään kahviloissa, joissa voi rauhassa poltella vesipiippua ja seurata ohikulkijoita. Piippuunsa hän lataa mintun, sitruunan tai limen makuja. Terveellisempää kuin tupakointi.
Berliinissä odottaa pyörä, Sundance. West rullailee puistoissa. Hän pitää luonnosta, jossa on sopivan matkan päässä kivoja kahviloita. Ei ankaraa samoilua erämaisemissa. Eräs reissu on jäänyt hyvin mieleen.
– Fillaroin joenvartta pitkin sunnuntaina. Sulauduin jotenkin täysin ympärillä olevaan. Olin vain pieni hippu maailmassa mutta silti osa suurempaa kokonaisuutta. Ajatukset ja ajantaju katosivat hetkeksi. Tuli puhdas olemisen onni siinä pyöräillessä.
Tunne muistutti henkistä, hengellistä kokemusta, jolle ei ole sanoja. Järjellä sitä on turha selittää.
3. käänne: Polvet notkistuvat
West sai elämänsä takaisin vuonna 2013. Tuolloin molempiin polviin laitettiin tekonivelet. Kävely oli muuttunut jatkuvasti huonommaksi. Raihnainen nainen huomasi, miten salakavalasti elinpiiri kaventui. Kaikki piti suunnitella liikkumisen kannalta. Paljonko rappuja? Onko hissiä?
– Toipuminen oli upeaa. Maailmani aukesi taas!
Elämänmuutos onnistui lääketieteen ja suomalaisen terveydenhoitojärjestelmän ansiosta. West veikkaa saaneensa yhteiskunnalta huomattavasti enemmän kuin on maksanut veroja. Hän ihmettelee nykyistä vimmaa mitata kaikki vain rahassa.
– Ihminenkin nähdään pelkkänä kuluna. Jos se linja viedään tarpeeksi pitkälle, vain jollain nallewahlrooseilla on oikeus elää tässä maailmassa.
Toista ääripäätä, yhteiskunnan tukien varaan heittäytymistä, ei toki voi suositella sitäkään.
Ortodoksisuudessa puhutaan kilvoittelusta. Se on ihmisen omaa, sisäistä taistelua heikkouksiaan vastaan.
– Olen pohjimmiltani hirveän laiska. Kilvoittelen sitä vastaan. Lisäksi olen patologisen suurpiirteinen järjestyksen suhteen. En tykkää liasta, mutta sekamelska ympärillä ei häiritse. Sisko kannusti menemään jopa terapiaan tämän takia.
Myös ortodoksien suuri paasto haastaa kilvoittelijan. Viime paaston aikaan West meni venäläiseen Pelmenit-ravintolaan ortodoksikumminsa Annina Holmbergin kanssa.
– Siellä oli lihapullia! Tein siinä sekunnissa täysin opportunistisen päätöksen ja tilasin niitä.
Annina muistutti kaitsettavaansa paastosta. Mieluummin kalaa tai kasviksia. Turhaan. Laumasta eksynyt lammas ei kieriskellyt synnintunnoissa.
West pyrkii rukoilemaan muutaman kerran päivässä lyhyen perusrukouksen: Herra, armahda minua syntistä.
– Rukoilen lisäksi ystävien puolesta, jos heillä on ongelmia tai sairautta. Yritän muistaa myös kiittää päivittäin.
Ortodoksisuus on patriarkaalinen uskonto ja asenteiltaan vanhoillinen. West ei jaksa vaivata sillä nyt päätään. Usko on hänelle yksityinen, henkilökohtainen asia.
4. käänne: Takaisin teatteriin
Radio-ohjelmia, käsikirjoituksia televisiolle, elokuviin ja teatteriin, tietokirjoja. Ei Taina West laiskana ole ollut. Rakkain areena on teatteri, jonne hän kirjoittaa nykyisin eniten. Kansallisteatteriin ja Koko Teatteriin on tulossa näytelmät ensi vuonna.
– Jännitän aina pimeässä ennen kuin näytös alkaa. Voi tapahtua mitä vain! Mieletön mahdollisuus.
West on esiintynyt elokuvissa pienissä rooleissa. Tunnetuin oli tv:n sketsiohjelman toimittaja Aune Asplund 1980-luvun lopulla. Siinä nutturapäinen, tiukkaan jakkupukuun sonnustautunut West tylytti haastateltaviaan. Aune istui reippaasti nilkka toisen jalan polven päällä. Hame nousi, sukkahousut näkyivät. Eikä häpeän häivää. Hahmo oli vapauttava elämys monille naisille.
– En suunnitellut asentoa. Istun aina niin. En koskaan käytä hametta, West paljastaa.
Joillekin hävytön eukko oli liikaa. Epäiltiin, ettei Aunella ole pikkuhousuja. Tuli tappouhkauksia. Eräskin taksikuski Espoosta uhkasi ajaa päälle.
– Kai se hahmo oli myös pelottava. Miehet kokivat Aunen katseen kastroivana, West virnistää ja haroo kiharaa tukkaansa.
Äiti ehdotti varovasti, että Siiri-täti, joka oli ompelija, olisi voinut pidentää helmaa, koska ”Yle on niin iso, kiireinen talo, ettei siellä varmaan ole aikaa.”
West ihmettelee nykyisiä julkisuuden naisia, ”naisbimboja”.
– Ja niitä tulee jostain loputtomasti. Esitellään omaa napaa, tissejä ja takapuolta. Sekö todella riittää sisällöksi näille mimmeille?
Palataan suojelusenkeleihin. Ne eivät ehdi blogata, vlogata tai esitellä uusimpia siipiään. West uskoo säilyneensä pari kertaa hengissä niiden ansiosta. Kerran hän eksyi Sipoonkorpeen ystävän koiran kanssa.
– Mullahan ei ole suuntavaistoa lainkaan. Rämmin väsyneenä ja märkänä nelisen tuntia. Ystävä oli jo hälyttämässä helikopteria. Ei ollut edes kännykkää mukana.
Lopulta hän kuuli kuin navigaattorin äänen päässään: Tuonne! West selvisi takaisin perille.
Toisen kerran autoon tuli vika, ja se suistui täydessä vauhdissa tieltä. Ajopeli meni sultsinaksi. Kuski selvisi säikäyksellä. Kirjassa Minun Valamoni West kirjoittaa, että edesmennyt ortodoksikummi Ritva Holmberg liihotteli varmasti paikalla.
”Seuraava ajatus oli kristallinkirkas. Ritvahan se oli katsellut ja ajatellut, että sohlo mikä sohlo, mutta pelastetaanpa se nyt.”
Ortodoksisen uskon mukaan kuolleista ei tule enkeleitä. West tietää tämän, mutta pitää ajatuksesta.
– Se on mulle yksi tapa pitää hengissä ’tuonilmaisiin siirtyneitä’. Se taas on erittäin kaunis ortodoksinen ilmaisu kuolleille.
Juttu on julkaistu Voi Hyvin -lehdessä 8/2017
