1. Luota siihen, että elämä kantaa.
Muista, ettei elämälle voi laatia valmista käsikirjoitusta. Tunteita ei kannata pihdata, rakkautta riittää jaettavaksi. Minut sijoitettiin isovanhempieni luo kahdeksankuisena. Olin kuulemma pylly ruvella, leipäpala kädessä pinnasängyssä, kun mummi tuli katsomaan. Hän oli realisti ja tajusi, ettei äitini kyennyt hoitamaan minua ja sisaruksiani. Isääni en tunne mutta tiedän, kuka hän on. Minulle kävi hyvin. Sain isovanhemmiltani hoivaa ja rakkautta.
Tapasin mieheni Matin 15-vuotiaana.Äidiksi tulin jo 18-vuotiaana. Päätimme, että yhdessä selvitään ja lapsesta huolehditaan. Onneksi oli myös turvaverkkoja. Laina-mummin kanssa mentiin ostamaan patjat ja pannut huusholliin.
Nuoret vanhemmat pärjäävät siinä missä vanhemmatkin. Ei lasten hankkimista kannata turhaan lykätä. Jos laskelmoi, että ensin on oltava työ, asunto ja uusi auto, lapsi voi jäädä saamatta. Asiat järjestyvät, ja vähemmälläkin pärjää.
2. Seuraa kipinääsi.
Tee päätökset sydämellä. Kulje rohkeasti omaa tietäsi. Opiskelin ensin ravintola-alaa, mutta työajat olivat hankalat. Minulla oli hinku sosiaalipuolelle, ja päätin mennä kotisisarkouluun. Lähdin rohkeasti alalle, joka toi iloa ja antoi kipinää elämään.
Pääsin vastaanottokotiin töihin ja parikuukautisen vauvan omahoitajaksi. Kun lähdin vapaalle, hän katsoi sen näköisenä pinnasängystään, että haluaisi mukaan.
Vuoden päästä pikkutytölle piti löytää sijoitusperhe. Tuumasimme Matin kanssa saunan lauteilla, että tässähän me ollaan. 7-vuotias esikoisemme kävi kehumassa naapureille uutta siskoaan.
3.Laajenna perheen käsitettä.
Uskalla kiintyä ihmisiin ja näyttää tunteesi. Ole ennakkoluuloton. Meille neuvottiin, että lapsen sijoitus päättyy 18-vuotiaana ja jälkihuolto jatkuu 21-vuotiaaseen. Mutta eihän ihmistä voi nollata napista noin vain. Sijoitettu lapsi on lapsi siinä missä omatkin, on hän kasvanut sydämessä tai sydämen alla. Nyt meille ensimmäisenä muuttanut pikkutyttökin on jo 35-vuotias kahden lapsen äiti.
Kolme biologista lastamme ovat kasvaneet siihen, että meillä on seilannut monenlaista jengiä. Perheemme toimi Vantaalla myös huostaanotettujen lasten päivystyskotina nelisen vuotta.
Muistan, kuinka kerran vein vuoden vanhan vauvan tutustumaan tulevaan sijaisperheeseensä. Annoin hänet ovella ja lähdin loppupäiväksi pois. Itkeä vollotin liikennevaloissa valtoimenaan, vaikka hän sai aivan ihanan kodin.
”Jokainen tänne jonkun jäljen jättää”, laulaa Haloo Helsinki. Ketään ei saa katsoa nenänvartta pitkin, oli tausta mikä tahansa. Yleensä biologiset vanhemmatkin ovat tehneet parhaansa.
4.Ole tarpeeksi lähellä ja kaukana.
Anna aikaa ystäville ja läheisille. Voimaannu ja virkisty heistä, niin jaksat. Matin kanssa on oltu yksissä 42 vuotta. Mieheni on aina tukenut minua. Meillä on sitkeyttä ja taistelutahtoa pysyä yhdessä. Huumori ja nuoruudenrakkaus kannattelevat suhdetta.
Kun ei ole koko ajan yhdessä, säilyy myös kaipuu. Menen joskus mökille yksin. Kuljen metsässä ja mietin asioita itsekseni.
Tärkeä henkireikäni on Kerttu-kerho.Viiden entisen työkaverin tapaamisissa hullutellaan ja puhutaan kipeistäkin asioista. Kannatellaan toista surussa ja iloitaan yhdessä lapsista ja lapsenlapsista.
Yksi järjestää mökkiviikonlopun, toinen joululaulajaiset puuroineen, joskus reissataan kylpylään. Ja aina syödään hyvin ja nauretaan paljon.
Jokainen kerholainen on saanut vuorollaan lahjaksi aamutakin ja yöpuvun. Aamuyöhön kestävät pyjamapartyt ovat ilmaista terapiaa. Luotettavat ystävät ovat lahja, jota kannattaa vaalia! ♥
Vantaalainen Päivi Piiparinen, 59, on kasvattanut miehensä Matin kanssa kolmen oman lapsen rinnalla useita perheeseen sijoitettuja lapsia ja nuoria.
Juttu on julkaistu Voi Hyvin -lehdessä 1/2016
