Päivi Muma: Työkaluna toivo

Kirkon Ulkomaanavun edustajana Liberiassa työskentelevä Päivi Muma viihtyy erinomaisesti kenttäklinikoilla, mutta sairaanhoito ei ole hänen päätyönsä. Muma koordinoi avustustyötä ja hoitaa rahoitusjärjestelyjä. Hänet palkittiin elokuussa arvostetulla Florence Nightingale -mitalilla. Muman aktiivista ja rohkeaa työtä konfliktialueilla kiitettiin.
Päivi Muma yllättyi iloisesti palkinnosta. Muuten häntä ei olekaan helppo yllättää. Kriisien koulima asiantuntija on taitava tulkitsemaan tilanteita ja lukemaan ihmisiä. Hän osaa varautua ja ennakoida. Hän tietää aina, missä on varauloskäytävä tai pelastuslautta.
Juurevasta nurmijärveläisestä taustasta on paljon hyötyä. Se puskee katseesta läpi: peruskallio, rauhallisuus ja tyyni ystävällisyys. Kun Muma kertoo työstään, hänen ei tarvitse värittää tarinoitaan. Kädet eivät huiski ympäriinsä eikä tunnelmaa kevennetä huumorilla.
Suo, kuokka ja Päivi Muma. Liberian viidakossa hän kohtasi ensimmäisenä paikalle saapuneena avustustyöntekijänä 30 000 pakolaista, joilla ei ollut ruokaa eikä suojaa. Hän haastatteli ihmisiä ja otti valokuvia. Avustusoperaatio käynnistyi tietojen ansiosta nopeasti.
Liberian lisäksi Päivi Muma on tehnyt töitä Nicaraguassa, Kambodzhassa, Sri Lankassa ja Gazassa. Suomessa hän oli vastaanottamassa Thaimaan ja Sri Lankan tsunamin uhreja. Mitä ihmiselle sanotaan ensimmäisenä, kun hän istuu huopa harteilla lentokentällä ruhjeilla ja perheensä menettäneenä?
– Mitä haluat kertoa? Olen tässä sinua varten, jos haluat puhua, Muma vastaa ja lisää, että hän voi pitää samalla myös kädestä kiinni.
Heti ei tarvitse kertoa, jos ei jaksa, mutta toipuminen käynnistyy ensimmäisistä sanoista, pienistä toivon kipunoista. Kun pystyy puhumaan. Puhuminen ja tapahtumien kertaaminen ovat äärimmäisen tärkeitä ensiaskeleita.
Surullisen tuttuja paikkoja Mumalle ovat myös Jokela, Kauhajoki ja Myyrmanni. Kun tieto Norjan ampumisista saavutti Päivi Muman, ensimmäinen reaktio oli katumus. Häntä oli pyydetty jo kolme kertaa Norjaan puhumaan psykososiaalisesta tuesta.
– Olin vastannut, että tulen, kun ehdin. Ensimmäinen ajatus oli, että hitto, nyt se sitten tapahtui, enkä ollut pitänyt luentoa. Eihän se jälkihoito tietenkään minusta ollut kiinni, mutta harmitti.

Toivon ankkuri yhteisössä

Eniten toivon horisonttia Päivi Muma pohti Gazan sodassa vuosina 2009–2010.
– Koska tilanne siellä oli niin toivoton. Eikä se tällä hetkelläkään ole kummoinen, kun pommitukset taas alkoivat. Onko ihmisillä toivoa paremmasta, kun heidät on suljettu muurin sisään? Ei ole ruokaa eikä vettä, ja koko ajan pommitetaan, Päivi Muma kysyy ja vastaa itse:
– Toivo tulee yhteisöstä ja uskonnosta. Tehdään töitä yhdessä ja eletään elämää yhdessä. Gazalainen muslimiyhteisö on aivan omanlaisensa ja hyvin vahva. Ihmiset yrittävät sielläkin elää hyvää, tavallista elämää.
Gaza on ollut työpaikoista vaarallisin. Joka päivä ammuttiin. Pelkäsitkö?
– Pelko ei auta, varsinkaan etukäteen. Mutta tyhmä ei kannata olla. Teemme aina tarkat turvallisuusriskianalyysit ja evakuointisuunnitelmat. Pitää olla valmis kaikkeen.
Jatkuvat pommitukset tekevät ihmisistä myös vihaisia. Gazalaiset eivät olleet vain vihaisia – he olivat raivoissaan. Myös Päivi Muma painiskeli vihan tunteiden kanssa.
– Viha onkin hankala juttu, jos siihen hupsahtaa mukaan. Silloin ei pysty tekemään töitä. Aikuisen ihmisen puolustusmekanismit auttavat. Pitää älyllistää asioita, muistaa, mistä kaikesta on laajemmin kysymys. Täytyy mennä konfliktin alkujuurille ja ymmärtää, miksi Israelissa on tällainen tilanne. Se on hyvä tekniikka, jota voi käyttää itsensä kanssa.
Jos Päivi Muma voisi tuoda Suomen kansalle ulkomailta tuliaisia, hän pakkaisi matkalaukkuun tuhdin annoksen yhteisöllisyyttä.
– Siitä olisi täällä eniten apua. Ihmisten yksinäisyys huolestuttaa. Yhdessä elämisen ja olemisen perinne pitäisi elvyttää. Minä autan sinua ja sinä minua ilman mitään hyötyajattelua.

Lue koko artikkeli Voi hyvin -lehdestä 8/2011