Outi Puro: Pullat hyvin uunissa

Outi Puro on alustanut taikinaa monessa paikassa: kotona Liedossa, Helsingin rautatieasemalla, galleriassa Turussa ja Etelä-Afrikassa. Lämpimäisten tarjoaminen on tapa osoittaa rakkautta lähimmäisille. Leipova taiteilija on otettu iloisesti vastaan. Moni on tarttunut tarjolla olevaan yhteiseen taikinaan. Turussa pari sataa ihmistä osallistui leivontaperformanssiin. Rautatieasemalla vehnäset vetivät matkustavaisia juttusille. Leipuri lepuutti välillä jalkojaan kiikutellen keinutuolissa kuin kotonaan.
– Leipominen koskettaa syvältä. Se on välittämistä, hyvän tarjoamista. Saa antaa jotain puhdasta, aitoa ja pientä. Leipomalla liityn sukupolvien ketjuun. Äitini leipoo tosi kauniita pullia. Mummu oli mestari leipomaan. Itse olen keskinkertainen leipoja.
Outi emännöi vanhaa maalaistaloa Liedossa. Energistä emäntää kuunnellessa tulee mieleen maukas suomalainen ruislimppu. Taikinan juuret ovat syvällä suomalaisessa mullassa. Kuori on konstailematon ja kaunis. Sisus pysyy napakasti kasassa.
– Hyvinvointi määrittää kaikkia ratkaisujani. Valintatilanteissa menen siihen suuntaan, joka tuntuu hyvältä. Oman mielen pitää olla levollinen. Pakolla ei tule hyvää sen paremmin omasta elämästä kuin taiteestakaan. Pakosta syntyy valheellista ja rakennettua. Levollisuudesta käsin aitoa ja totta.
Outi uskoo, että juuri omilla hyvillä valinnoilla voi alustaa maukkaan elämän. Hän teki tärkeän valinnan vuosia sitten. Kuvanveistäjäksi valmistunut nuori taiteilija oivalsi, ettei hän halunnut tuottaa tähän maailmaan enää yhtään lisää tavaraa. Pienten lasten äiti oli hukkua leikkikaluihin, haalareihin ja rattaisiin. Minne veistokset ja pronssivalut vielä ahdettaisiin?
– Poltin kaikki puuveistokseni ja kuvasin prosessin videolle. Ne työt oli tehty, ja tuo vaihe oli ohi elämässäni. Se oli puhdistava kokemus.
Tuhkasta kasvoi uudenlainen tapa nähdä ja tehdä taidetta. Jos maailmassa riittää tavaraa ja materiaalia, sitä kannattaa kierrättää ja käyttää hyväksi. Outin mielestä vanhat esineet ovat itsessään jo taideteoksia, käytössä hioutuneita helmiä, jotka kertovat sukupolvien tarinaa. Leivontatempaukseen liittyvästä näyttelystä Wäinö Aaltosen museossa Turussa ei jäänyt jäljelle mitään. Linnut popsivat kuivuneet pullanmurut. Taisipa joku rottakin saada suupalan.
– Vaikka sitä ei mielellään ajattele, niin kaikki on ka-toavaista. Synnymme ja elämme, mutta katoamme lopulta jokainen. Meistä ei jää kuin muistoja, tarinoita, ja viimein nekin häviävät. Siksi sillä, miten eletään ja ollaan juuri nyt, on niin suuri merkitys. Tärkeintä elämässä on toisista välittäminen.

Äitien luova liitto
Modernin emännän aitta pursuaa jauhosäkkien sijasta afrikkalaisia kasseja, tyynynpäällisiä ja hameita. Värikkäiden kuosien taustalla on pitkä ja polveileva tarina, mutta sen loimilankana kulkee välittäminen.
Outi vietti nuorena tyttönä vuoden vaihto-oppilaana Australiassa. Hän tutustui tuolloin eteläafrikkalaiseen Dianeen, josta tuli hyvä ystävä. Tytöt pitivät tiiviisti yhteyttä, ja Diane vietti Suomessa yhden kesän. Yllättäen kirjeet alkoivat kuitenkin palautua Etelä-Afrikasta. Vastaanottajaa ei tavoitettu. Yhteys katkesi lopullisesti, kun Outi muutti uuteen osoitteeseen. Outi kaipasi ystäväänsä ja oli huolissaan siitä, mitä Dianelle oli mahtanut tapahtua.
Internet yhdisti lopulta ystävät. Outi muistelee ensimmäistä viestiä kyyneleet silmissä. Kyllä, kyse oli samasta Dianesta, joka katosi kuin tuhka tuuleen 11 vuotta sitten. Muuttojen takia ystävysten kirjeet eivät olleet enää päätyneet oikeisiin käsiin. Vuosien aikana oli tapahtunut paljon. Outista oli tullut taiteilija ja neljän lapsen onnellinen äiti.
Perhe päätti lähteä tapaamaan Dianea vuonna 2006. Matka oli monella tapaa merkittävä. Outi oli aiemmin innostunut luettuaan eteläafrikkalaisesta Monkey Bizz -projektista, joka työllisti paikallisia käsityöläisiä. Tuotteita suunnittelivat Etelä-Afrikkaan muuttaneet amerikkalaiset kuvataiteilijat. Yhteistyön tuloksena syntyi kauniita helmin kirjailtuja eläinaiheisia veistoksia. Outi haaveili, että jotain tuollaista hänkin halusi tehdä.
 Kapkaupungissa Outi kiersi Dianen kanssa pieniä käsityöläisten pajoja.
– Se oli huima kokemus. Siellä oli ihan mieletöntä kudontaa. Upeita muotoja ja räiskyviä värejä. Kun vielä kuulin, että naiset käyttävät materiaalina t-paitatehtaan ylijäämäkangasta, olin aivan myyty.
Outi näki itsensä ja afrikkalaisten naisten välillä merkittävän yhdistävän tekijän. Etelä-Afrikassa äidit tekivät luovaa työtä, jotta saisivat lapsilleen ruokaa ja katon pään päälle. Tähän pyrki Outikin Suomessa.
– Tunnen, että ne naiset ovat siskojani siellä. Olemme samoja ihmisiä sekä täällä että Afrikassa. Voisimme tehdä nykyistä paljon enemmän yhteistyötä. Afrikassa on monia asioita, jotka ruokkivat luovuutta.
Outi tilasi Etelä-Afrikan matkalla kutojilta pienen erän kasseja, joihin nämä saivat kaikki kirjailla omat kasvonsa. Kassit menivät Suomessa kaupaksi heti. Tuotemerkki MUMs helping mums oli syntynyt. Äidit auttoivat äitejä. Eettisen designin maahantuonti- ja jälleenmyyntiliikkeen kivijalka oli valettu.

Värikästä välittämistä
MUMs-tuotteita ideoivat sekä afrikkalaiset että suomalaiset suunnittelijat ja muotoilijat. Outin MUMs-aitan orsilla keikkuvat kassit ja pussit kaikissa sateenkaaren väreissä. Eteläafrikkalaisten kutojien värien käyttö on hulvatonta. Pinkkiä, oranssia ja punaista tiukasti rinnakkain. Sekaan tujaus vaaleaa violettia tai sähäkkää sinistä. Outi kertoo itsekin rakastavansa värien kanssa leikkimistä. Muutaman kerran afrikkalaista ilottelua tosin on jouduttu toppuuttelemaan.
– Suomalainen Anu Penttinen suunnitteli sarjan mustavalkoisia kasseja. Eteläafrikkalaiset kutojat olivat varmaan ihmetelleet tilauksen karua värimaailmaa, joten he olivat ommelleet kasseihin vihreät vetoketjut. Siellä valinta ei ole mitenkään outo, mutta pyysin kasseihin kuitenkin mustat vetoketjut, Outi kertoo hymyillen.
MUMs-aitassa on laadukkaita tuotteita, jotka ovat kaukana halpatuonnista. Jokaisessa kassissa ja pussissa on tekijän nimi. Tämän kutoi sinulle Yoliswa ja tuon taas Nonyameko. Toista täysin samanlaista kassia ei maailmassa ole, eikä juuri tätä tyynynpäällistä olisi voinut kutoa kukaan muu kuin juuri Monica. Nimet tuovat kaukaiset afrikkalaiset lähelle. Jokaisen tuotteen takana on ihminen, ei liukuhihna.
MUMs-sanasta tulee Outin mieleen myös arjen pieni luksus, ruotsalaiset leivonnaiset ja ranskalainen samppanja. Kun sijoitetaan laatuun, shoppaillaan harvoin ja harkitusti.
– Tavoite on, ettemme luo mitään uutta, vaan otamme päinvastoin pois kaatopaikkavuoresta. Tämä vaatii toisinajattelua. Mutta mitä kaikkea roskasta ja roinasta saakaan aikaan! Outi selittää ja näyttää yhtä aitan valaisimista.
Lampun pitkä jalka on koottu värikkäistä, kierrätetyistä muovipurkeista. Katosta roikkuvan valkoisen valaisimen materiaalina taas on käytetty afrikkalaisten maitokannujen kantokahvoja. Hattunaulakko on tehty vanhasta puhelinjohdosta.
Etelä-Afrikasta voisi Outin mukaan tuoda muutakin kuin kauniita tekstiilejä ja vinkeitä sisustusideoita.
– Elämäniloa, naurua ja rentoa oloa. Ihmiset siellä ovat iloisia ja ylpeitä. Arvostan syvästi tuntemiani kutojia. He ovat todella ylpeitä tekemästään työstä.
Kahden tytön ystävyys poiki monia ihmisiä hyödyttävän yrityksen. Outi työllistää tavallisten perheenäitien lisäksi eteläafrikkalaisia hiv-positiivisia äitejä ja katunuoria. MUMs haluaa kantaa myös sosiaalista vastuuta.
Iloisen jälleennäkemisen kunniaksi Outi paistoi Dianalle tietenkin pullaa yhdessä lastensa kanssa.

Oppia kulissien takaa
Kun Outin lapsuudenkodissa Laitilassa postilaatikkoon kolahti Aku Ankka, tyttö ei ensimmäiseksi syöksynyt ahmimaan uusia tarinoita. Hän alkoi heti piirtää kopiota sarjakuvalehden kannesta. Outi piirsi ja väritti kaikki Aku Ankkojen kannet.
Koulussa opettajat kehuivat piirtäjän kykyjä ja sanoivat, että mikähän taiteilija tuosta Outista oikein tulee. Kehut nostattivat punan poskille.
– Ajattelin, että minustako ihan oikea taiteilija, Outi muistelee.
Valinta ei kuitenkaan ollut kovin erikoinen ja kaukainen. Suvussa on luovuutta, käsityöläisyyttä ja musikaalisuutta. Outin äiti on kanttori ja pianonsoiton opettaja. Mummu ja pappa olivat töissä kenkätehtaassa.
Lapsuuteen liittyy tummempiakin sävyjä kuin kirkkaat Aku Ankan kannet. Outi on vanhin kolmesta sisaruksesta. Esikoisena hän reagoi herkästi perheen sisäisiin jännitteisiin. Kaikista asioista ei puhuttu.
– Tiettyjä lapsuuden asetelmia kantaa aina mukanaan. Ne ovat vaikuttaneet syvästi. Herkkyys ja ymmärrys ihmisiä kohtaan kasvoi. Oivalsin, että vaikka monilla kaikki näyttääkin olevan päällisin puolin kunnossa, pinnan alla voi olla monenlaisia asioita, Outi kertoo.
Hän arvostaa avoimuutta ja suoruutta.
– En pidä kulissien pystyttämisestä. Ne kaatuvat kaikki aikanaan. Opin rohkeaksi. Avaan kyllä suuni, jos näen epäkohtia.
Outin isä opetti tyttärelleen hauskasti käytännön rohkeutta. Isä osti jollan, istutti tyttärensä siihen, työnsi merelle ja sanoi, että ”et opi kuin tekemällä, sinne vaan”. Surfilaudalle Outi astui 13-vuotiaana samoin evästyksin. Nokka kohti tuulta ja tyrskyjä.
– Isän suhtautumistapa loi vahvan pohjan sille ajatukselle, että itse sitä tosiaan on opittava, sanottava, kannettava vastuu ja tehtävä ratkaisut elämässä.
Merellä tyttö puri hammasta ja itki, kun ei saanut lautaa kääntymään kohti kotirantaa. Tuuli viskoi kauemmas.
– Halusin näyttää isälle, että osaan. Tiesin myös, että hän olisi soutanut hakemaan, vaikka sanoikin, että ei sitten tule. Pääsin kuitenkin lopulta aina omin avuin rantaan. Isä ei tuntunut pelkäävän mitään. Hän luotti minuun täysin. Isä rakasti tsemppaamalla, äiti läheisyydellä. Ihan hyvä yhdistelmä.
Outista tulee mieleen Hella Wuolijoen näytelmistä tuttu Niskavuoren vanha emäntä, joka piti pirttinsä pystyssä ja tiluksensa tuottavina.
– Ihminen on erehtyväinen, eikä sitä koko ajan tarvitse olla niin onnellinen. Elämän ei pidäkään olla aina helppoa. Eletään ja mennään eteenpäin. Sekin riittää, Liedon nuori emäntä tuumii.

Täydellinen taikina
Puron perheen omistaman maalaistalon kivijalka on 1600-luvulta. Seinät ovat vuodelta 1890. Perhe ei viljele peltoja vaan ideoita. Outin aviomies työskentelee media-alalla.
Iso, 250 neliön talo on tarjonnut iloisia yllätyksiä ja antanut mahdollisuuden käyttää luovuutta. Aittojen kätköistä perhe kaivoi esiin kärryjä, rekiä ja hevostarvikkeita. Talossa asuneen nimismiehen jäljiltä löytyi takavarikoituja ajokortteja ja rekisterikilpiä. Pihan kivinavetalle keksittiin hauska käyttötapa. Siihen rakennettiin iso uima-allas.
Iltapäivällä perheen lapset tupsahtavat tupaan kukin vuorollaan. Isommat lapset, 15-vuotias Hertta, 11-vuotias Aaro ja 10-vuotias Eelis tulevat koulusta. Kuopus, 6-vuotias Arne, haetaan vielä päiväkodista.
– En suunnitellut, että haluan ison perheen. Löysin sopivan miehen, ja lapset syntyivät sitten kukin ajallaan. Meitä yhdistää miehen kanssa se, ettemme tee elämän ja olemisen kanssa niin kovasti suunnitelmia. Elämme tässä ja nyt. Olemme hyvä tiimi. Asiat etenevät ja kehittyvät vähitellen tekemällä.
Kun lapset olivat vielä pieniä ja kotona, Outi ei viettänyt heidän kanssaan aikaa hiekkalaatikolla. Äidillä oli kova into ja palo tehdä luovaa työtä. Niinpä hän teki lastensa kanssa taidetta. Tuolta ajalta ovat peräisin olohuoneen isot taulut, joissa on värien lisäksi materiaalina serviettejä ja karkkipapereita.
– Aktiviteettia pitää olla koko ajan, Outi tiivistää.
Hän kertoo viettävänsä paljon aikaa kotona.
– Kaikki tapahtuu tässä. Olen vastuussa vain omista valinnoistani ja elämästäni, emäntä filosofoi keittiönpöydän äärellä.
Ystävät ovat hieman vitsailleet, että siellä se taiteilija vaan istuu torpassaan ja tekee niitä hyviä valintojaan. Kun Outi kaipaa lepohetkeä hektisestä perhe-elämästä, hän lähtee metsälenkille. Lähistöllä on hyvät pururadat. Emäntää vievät maailmalle myös Turun taideakatemian tuntiopettajan työt.
Outin kotia kiertäessä vastaan tulee kaikenlaista hauskaa. Ruokapöydän yllä olevaan pitkään kapeaan valaisimeen on ripustettu lasten Etelä-Afrikasta keräämiä simpukankuoria ja harmaa heinäseiväs. Ruokapöydän ympärillä on Zulu Mama -tuolit, jotka on tehty ylijäämämuovista. Televisiotasona toimii vanha ovi. Keittiön tuoleissa on numerot, koska niissä ovat aiemmin istuneet Littoisten kaupunginteatterin katsojat.
Entä sitten isommat näkymät keittiön ja kodin ulkopuolella? Outi uskoo siihen, että kun pikkuhiljaa mietitään ratkaisuja ja tehdään oikeita valintoja, se johtaa hyvään lopputulokseen. Jos isot asiat, kuten ilmastonmuutos tai elämän tarkoitus alkavat ahdistaa, Outi tietää, mikä auttaa.
– Taikinaa vaivatessa tulee ronski emäntäolo. Siinä on naisten voimaa. Taikina ei aina onnistu, mutta kun se onnistuu, siitä voi tehdä mitä vain. Kimmoisaa, täydellistä taikinaa on mahtava hallita. Joskus kun tulee oikein hyvä taikina, soitan äidille. Keskustelemme pullista ja leipomisesta. Jaamme asioita.
 
Outi Puro
Syntynyt: 1970
Asuu: Liedossa
Perhe: neljä lasta ja aviomies
Koulutus: taiteen maisteri, kuvataiteilija (AMK), kasvatustieteen maisteri
Työ: luovuri eli yrittäjä ja taiteilija
Harrastukset: metsäjuoksu
Onnenhetki: mummun tuore sämpylä ja kahvi
Unelma: pieni pala kuuta
Motto: bread & hugs – all you need
Aarteet: ystävälliset ihmiset
Parhaat opettajat: kaikki tsemppaavat ihmiset, kuvaamataidon opettajat, vanhemmat
Paras elämänohje: jalat melkein maassa
Omasta mielestään: kohtalaisen ok tyyppi
Ajankohtaista: pojalle pitäisi saada kirkkaan vihreä Poni-merkkinen pyörä
kotiprojekti.fi