Pihattonavetasta ja sen ympärillä olevasta aitauksesta kuuluu toistuvasti matala muu. Toisella puolella pihaa asuu kuusi kukkoa. Kieunta on jatkuvaa ja tottumattoman korviin yllättävän äänekästä.
Talon emäntä Piia Anttonen tulee vastaan kahden talikon kanssa.
– Lähdetään korjaamaan sonnat pois!
No mikä ettei. Tänään tehdään mitä Piia käskee ja tutustutaan samalla Tuulispään 69 eläimeen. Tila on eläinsuojelukeskus ja eläinten vanhainkoti – tosin vanhainkoti-termiä Piia haluaa käyttää yhä vähemmän. Eläimen omistajan tehtävä on huolehtia eläimestä myös silloin, kun se on vanha.
39-vuotias Piia on Tuulispään omistaja ja ainoa vakituinen ihmisasukas. Hänellä on ympäri vuoden tukijoukkoja: harjoittelijoita ja vapaaehtoistyöntekijöitä.
Pihattonavetassa asustavat naudat Jekku, Lennu, Nunnu, Jennifer ja Late sekä muutama lammas. Joukkoa johtaa jättimäinen Late-sonni. Lannanluonnin ja olkien kääntelyn ohessa Piia rapsuttaa Latea leuan alta. Ja ai, miten se nauttii.
Sydäntäsärkevät tarinat
– Kaupunkilaiset saattavat lulla, että maatilan eläinten hoitaminen on söpöä. Mutta tätä tämä on: ruokintaa ja sen korjaamista pois, mitä tulee toisesta päästä ulos. Uudestaan ja uudestaan, Piia nauraa lantakärryn takaa.
Kaupunkilaista lehmähaassa työskentely ensin vähän jännittää. Ovathan otukset isoja ja osa sarvekkaitakin. Tuulispään eläimet ovat tottuneet ihmisiin. Talkoolaisten ja harjoittelijoiden lisäksi täällä käy uteliaita vieraita. Tämä ei kuitenkaan ole kotieläinpiha, jossa eläimillä on velvollisuus viihdyttää ihmisiä. ”Älkää piirittäkö eläimiä” lukee portin lapussa.
Lannanluonnin jälkeen levitämme pihattoon puhtaita olkia. Onpas täällä nyt siistiä. Tuulispäässä päivä ei ala viideltä aamulla niin kuin kaupunkilainen voisi kuvitella. Piia on aamu-uninen, joten päivät alkavat yhdeksältä, mutta töitä paiskitaan iltamyöhään asti. Aikaisiin aamuihin ei ole tarvetta, sillä lehmiä ei lypsetä. Ne tuottavat maitoa vain vasikkansa tarpeisiin.
Toisella puolella piha-aluetta, tallissa, asustavat vielä hetken aikaa kahdestaan Vippa ja Konsti. Pian ne muuttavat samaan navettaan Laten jengin anssa. Vippa on lehmä ja Konsti kesäkuussa syntynyt toffeenvärinen vasikka, joka kasvaa hurjaa vahtia. Siitä tulee kookas sonni.
Tuulispään eläinten tarinat ovat sydäntäsärkeviä, erityisesti Vipan. Kun se oli tiineenä, eläinlääkäri määräsi sen ja saman maitotilan muun karjan lopetettavaksi, koska naudat olivat olleet pitkään liian vähällä ravinnolla. Ennen teurasauton tuloa omistaja kuitenkin vei Vipan metsään piiloon.
– Seuraavana päivänä saimme viestin: onko Tuulispäässä tilaa lehmälle ja vasikalle? Valvontaviranomaisten kanssa sovittiin, että Vippa synnyttää Konstin ennen meille muuttoa, Piia kertoo.
Hän ei osaa tuntea raivoa karjaansa näännyttänyttä tilallista kohtaan. Surua ja ymmärrystä vain.
– Uskon, että ani harva ihminen rääkkää eläimiä tahallaan. Tilanteisiin johtavat totaalinen uupuminen ja rahaongelmat. Tässäkin tapauksessa tilanpitäjä oli pikku hiljaa vähentänyt rehun määrää, ja annokset olivat muuttuneet ihan liian pieniksi, Piia kertoo.
Näitä tapauksia on paljon, hän huokaa.Erikseen ovat laiminlyönnit, jotka ovat Piian mukaan silkkaa välinpitämättömyyttä.
– Ei osata samaistua eläimeen ja sen tarpeisiin.
Ei paratiisi vaan avovankila
Konsti puskee. Se on kutsu leikkiin. Kun en oikein tiedä, miten vasikan kanssa leikitään, se luovuttaa ja purkaa energiaansa juoksemalla ympyrää. Virtaa riittää.
Kun sille tulee jano, se menee imemään Vipan utareita. Se näyttää hankalalta, sillä Konstilla on jo jonkin verran säkäkorkeutta. Lehmä vieroittaa vasikkansa yhdeksän kuukauden iässä. Maidontuotantotiloilla yleinen käytäntö on erottaa vasikka äidistään, kun emo on nuollut sen synnytyksestä puhtaaksi ja vasikka juonut ternimaidon.
– Emon antamaan turvaan ja huolenpitoon ei ole mahdollisuutta toisin kuin kissoilla ja koirilla. Voi kun tajuttaisiin, että tuotantoeläimet ovat ihan yhtä siistejä tyyppejä kuin vaikkapa koirat. Ja että niillä on se ihan sama halu elää kuin meillä kaikilla.
Käydään vielä ruokkimassa ja harjaamassa naudat pihattonavetassa. Jokaisen kipon päällä, rehun täydentäjänä, on tuoreita porkkanan- ja omenanpalasia. Tuulispää saa paljon lahjoituksia, muun muassa juureksia ja vihanneksia viljelijöiltä. Piia laittaa naudoille riimut ruokailun ajaksi ja kytkee ne narulla paikoilleen, jottei ruokailusta tule kaaos. Pian pihatossa alkaa kuulua rouskutusta.
Viime kesänä Tuulispäässä pidettiin avoimien ovien perjantai-iltoja. Esimerkiksi nälkiintyneen karjan kohtalo häiritsi ja ravisteli kuulijoita. Piiaa itseään surulliset eläinkohtalot ovat häirinneet sen verran, että hän on päätynyt varsin radikaaliin ajatukseen:
– Eläin on ihmisen vallan alla, ja ihmiselle voi tapahtua mitä vain. Hyvänkään ihmisen elämä ei mene suunnitelmien mukaan. Ihannemaailmassani ihmiset eivät omistaisi tai pitäisi eläimiä ollenkaan.
Mutta meillä on eläimiä, Piiallakin nämä 69. Emme elä ihannemaailmassa.
– Ei tämä Tuulispääkään ole eläinten paratiisi vaan avovankila, suorasanainen Piia tokaisee.
Hänelle tarjotaan koko ajan lisää eläimiä. On pakko sanoa ei. Kuohuttaviakin tarjouksia tulee.
– Pariskunta tarjosi Tuulispään asukiksi ikivanhaa mäyräkoiraansa, jotta pääsisi itse pitkälle purjehdusreissulle.
Piia huokaa.
– Hei ihmiset, nyt järki käteen!
Loppu koirashoppailulle
Meitä kutsutaan syömään. Piian kesäapulaiset ovat tehneet vegaanista chili sin carnea ja riisiä. Kauhomme sitä suihimme hyvällä ruokahalulla pastellinsävyisessä suuressa tupakeittiössä.
– Tykkään väreistä. Maalaisin ja tuunaisin enemmänkin, jos olisi ylimääräistä aikaa, Piia kertoo.
Hän on ollut kasvissyöjä 15-vuotiaasta ja vegaani vuodesta 2012. Hänet tekee iloiseksi se asennemuutos suomalaisessa ruokakulttuurissa, ettei vegaanisuus ole enää hippien hommaa, vaan laitoskeittiöissäkin osataan tehdä vegaaniruokaa. Puusohvalta meitä tarkkailee töyhtöpäinen Miki, Piian 11-vuotias kiinanharjakoira.
– Kun otin Mikin, ajatusmaailmani oli vielä täysin erilainen. En enää ostaisi rotukoiraa. Toivon, etteivät muutkaan shoppailisi eläimiä, kun maailma on täynnä kodittomia koiria.
Muut Tuulispään koirat ovatkin rescue- tai kodinvaihtajakoiria: romanialaiset Oana ja Dazzle sekä haukkuherkkä kotimainen kodinvaihtaja Tasmina. Suurin osa Tuulispään eläimistä tulee hyvin toimeen keskenään. Koska eläimillä on tilaa väistää toisiaan, ei kärhämiä synny.
Ankat kylpevät yhteispihan reunalla mutalammikossa. Häkkipihassa elelevät siniketut, turkistarhakarkurit Otto ja Unelma. Pihalla astelee vastaan Olviira-mummo eli 14-vuotias suomenvuohi. Sillä on viirumaisten pupillien takia jännä katse ja isot sarvet – meinaakohan se puskea niillä? Ei se puske. Mutta seuraa se haluaa. Kun sitä silittää, sen karvat tuntuvat paksuilta, jouhimaisilta käden alla. Se tykkää silityksistä ja rapsutuksista niin paljon, että se liimautuu kylkeen ja seuraa kuin varjo kulkijaa.
– Olviira on tuollainen! Kun meidän pihaa ei ollut vielä aidattu, se lähti aina köpöttelemään naapureiden matkaan.
Kun kärräämme sontaa tunkiolle lintulan läpi, tutustumme Kaaleppi-kukkoon, sokeaan Lulle-kanaan, hänestä huolta pitävään Riku-kanaan sekä Agdaan, kanaan, joka luulee olevansa kukko.
Näissä eläimen ja ihmisen kohtaamisissa kiteytyy yksi Tuulispään tehtävistä. Se, että me vierailijat näemme, millaisia eläimet ovat. Harva sekasyöjä on koskaan tavannut sikaa tai edes tietää, minkä kokoinen ja näköinen se on.
Mallia Amerikasta
Piia on entinen tanssija ja tanssinopettaja, joka osti Tuulispään tilan kaukana kaikesta, koska haaveili hevosesta. Eläinsuojelutila Tuulispäästä alkoi kehittyä vaivihkaa. Ensin taloon tuli Aprilli-vuohi, josta sen omistaja halusi päästä eroon, koska se oli hänen mielestään hankala.
Piian hiuksissa on naudan kuolaa ja olkapäillä painaa suuri vastuu. Hän käy kerran viikossa pianotunnilla, muihin harrastuksiin ei ole aikaa. Elämä on sidottu tilaan.
Lokakuussa Piia lähtee New Yorkiin ja sen ympäristöön. Vakituiset vapaaehtoistyöntekijät hoitavat eläimiä. Ystävät keräsivät matkarahat joululahjaksi. Mutta matkallakaan Piia ei aio shoppailla trendivaatteita tai istua kahviloissa. Ei, hän menee tutustumaan suurkaupungin lähistöllä oleviin eläinten turvakoteihin. Yhdysvalloissa niitä on ollut paljon jo pitkään. Piia haluaa oppia niiden kokemuksista, jotta osaa kehittää Tuulispäätä.
Hän ei pysty pelastamaan kaikkia maailman eläimiä, mutta haluaa, että Tuulispää toimii eläinten puolestapuhujana.
– Meidän eläimet edustavat kaikkia heitä, joilla ei ole mitään mahdollisuuksia.
Iltaruokinnan jälkeen aikamme Tuulispäässä loppuu. Päätän palata syksyllä katsomaan, onko Konsti kasvanut.
Siihen asti:
Hei hei, yksisarvinen Doris-lammas,
hei hei kolmesti kuoleman välttänyt Kaaleppi-kukko,
hei hei, sokea Lulle-kana, joka jyvän löydät,
hei hei Siiri ja Saara ja Sulo Ylermi Peruna ja kaikki muut.
Teillä on ollut onnea; olisivatpa kaikki lajitoverinne yhtä onnekkaita.
Oton elämä
Otto on karannut turkistarhalta Pohjois-Pohjanmaalta. Se löydettiin teollisuusalueelta harhailemasta. Poliisi määräsi sen poistettavaksi. Alueen työntekijät ottivat selvää, voisiko Otto muuttaa Tuulispäähän. Poliisin luvalla Otto loukutettiin ja käytiin hakemassa Somerolle.
Luonne ja teot: Otto on koiramainen ja kiinnostunut ihmisistä. Se on varauksellinen mutta luottavaisempi kuin kämppäkaverinsa Unelma. Unelman kanssa Otto painii ja kiskoo pehmoleluja. Otto on oppinut antamaan tassua ruokaa halutessaan.
Juttu on julkaistu Voi Hyvin -lehdessä 8/2017
