– Ihan huippua! Voitko kuvitella! Pääsen nelikymppisenä opiskelemaan unelmieni ammattia.
Maarit Ruuskan ilo ja innostus tekevät hyvää keskellä marraskuista hämärää. Maarit lähtee tammikuussa opiskelemaan nuoriso- ja vapaa-ajanohjaajaksi.
Hänen nousukiitonsa alkoi täältä, Lohjan Kulttuuripajalta. Synnytyksen jälkeisestä masennuksesta toipuva äiti pääsi ihmisten ilmoille. Hänet hyväksyttiin. Hän sai mielekästä tekemistä ja koki itsensä taas arvokkaaksi. Lohjalla mielenterveyskuntoutujille on tarjottu muun muassa askartelua, bändissä soittamista ja joogaa.
– Jokaisella ihmisellä pitäisi olla tällainen paikka. En tiedä parempaa. Saa olla juuri sellainen kuin on. Vertailu vähenee. Itsensä ja toisten hyväksyminen on valtavan vapauttavaa.
Maarit on vertaillut ja ollut vertailun kohteena lähes koko ikänsä. Hän on kokenut olevansa erilainen. Pikkutyttönä Maarit kiipeili puissa ja mennä vilisti paikasta toiseen. Polvet olivat aina ruvella. Vilkas tyttö herätti paheksuntaa. Koulussa Maaritia kiusattiin. Kavereiden mielestä hänellä oli liian usein kumisaappaat jalassa. Maaritin mielestä ne olivat kätevät. Ei mennyt aikaa nauhojen solmimiseen.
Vilkkauden taustalla saattaa olla adhd, aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriö. Maaritin psykologi ehdotti tutkimuksia. Asia selvinnee lähiaikoina. Mutta juuri tuolla erityisellä energialla hän tulee pärjäämään uudessa ammatissaan nuorten parissa.
– Olen tehnyt pääni kanssa paljon töitä ja oppinut tuntemaan itseni. Olen myös hyvin herkkä ihminen eikä nykymaailma sitäkään juuri suvaitse. Olen kulkenut tuntosarvet pystyssä, että saanko olla vai pitääkö mennä muottiin.
Synnytyksen jälkeinen masennus pysäytti Maaritin vauhdin kokonaan neljä vuotta sitten.
– Olisin halunnut kuolla ja lakata olemasta. Olisin halunnut kömpiä vauvan kanssa kuin karhu talviunille muutamaksi vuodeksi.
Maarit ei pystynyt keskittymään enää mihinkään. Hän pelkäsi kätkytkuolemaa. Lapsen isästä Maarit oli eronnut jo raskausaikana. Suhde ei vain toiminut. Oli ahdistavaa ja yksinäistä.
Olohuoneen tapetissa näkyi lopulta se viimeinen pisara. Maarit huomasi seinässä vesivaluman jälkiä ja alkoi itkeä lohduttomasti. Kylässä ollut äiti patisti tyttärensä lääkäriin.
– Eivätkä jäljet olleet edes tuoreita. Ne olivat jo kuivuneet.
Masennus nosti Maaritin mieleen myös isosiskon, joka oli kuollut vain 31-vuotiaana. Vaikka tapahtumasta oli vuosia, se tuntui yhä järjettömältä. Niin nuori ihminen ja myös pienen lapsen äiti.
– Mietin, miksi minä olen täällä maailmassa. Mikä oikeus minulla oli elää?
Kysymykseen vastasi oma poika, Pyry. Elossa olemisen tarkoitus piti napakasti kaulasta kiinni. Maarit sai masennuslääkkeitä ja pääsi neuvolan "Uupuneet mammat" -ryhmään. Sielläkään ei tarvinnut teeskennellä pirteää pullantuoksua.
– Pyry on parasta. Ihana vilpertti, joka tykkää autoista ja legoista. Myös ystävät ja läheiset ovat tukeneet minua paljon.
Äitiys on Maaritin mukaan mahtavinta, mitä hänen elämässään on tapahtunut. Kun ensimmäinen raskaus päättyi keskenmenoon, maailma romahti.
– Kamala paikka. Olisin tarvinnut edes jonkun ohjekirjan, miten siitä toivutaan. On käsittämätöntä, kun lohdutetaan, että keskenmenot ovat niin yleisiä. Ei se minulle ollut yleistä, vaan hirveä menetys.
Iloisen Maaritin motto on nykyään: "Kyllä maailmaan mahtuu". Siis kaikenlaisia ihmisiä, erilaisuutta ja eriskummallisuutta.
– Olen hyvä tyyppi! Ja niin on muuten muutkin.
Juttu on julkaistu Voi Hyvin -lehdessä 10/2014
