Hyvinvointi

"Lopetin miellyttämisen"

Ani Kellomäki oli lapsena kiltti ja näkymätön, ettei äiti hermostuisi.

Teksti Ani Kellomäki
Kuvat Marjaana Malkamäki
6.10.2017 Voi hyvin

Toimittaja Ani Kellomäki alkoi puhua avoimesti äitinsä juomisen herättämistä tunteista vasta aikuisena. Aiemmin hän ei ­uskaltanut kunnolla käsitellä pahaa oloaan.

Tultuaan itse äidiksi Ani alkoi todella hahmottaa, millaisia jälkiä lapsuuden vaikeat kokemukset olivat häneen jättäneet ja miten tärkeää niitä on paikata.

Noin 65 000–70 000 lapsella on tälläkin hetkellä ainakin ­yksi vanhempi, jolla on päihdeongelma. Se voi aiheuttaa paljon ­häpeää. Pari vuotta sitten Ani sai rohkeutta kirjoittaa kokemuksistaan julkisesti blogiin. Sen kautta tuntemattomat ihmiset alkoivat kertoa hänelle omista kokemuksistaan.

Hän julkaisi hiljattain kirjan, jossa alkoholistien aikuiset lapset kertovat, miltä vanhempien juominen lapsena tuntui.

Anin paha olo alkoi äidin ja isän välirikosta.

Vanhemmat eroavat

Kerrostalon käytävässä kohosi kirjapino. Oli vuosi 1988. Seisoin hämmentyneenä tavaroitaan hakevan isän edessä ja yritin lohduttaa häntä koko 12-vuotiaan kyvyilläni. Eron myötä koti ja kodin tunnelma muuttuivat. Äiti näytti juovan yhä enemmän.

Siirtymä kulttuuria harrastavasta korkeasti koulutettujen vanhempien perheestä ahdistavaan perhehelvettiin oli ­yllättävän nopea. Lapsena en tiennyt, mistä muutos johtui. Eroa seuranneina vuosina äidin voimat jaksaa ­arkea vain tuntuivat loppuvan tyystin.

Minä yritin helpottaa tilannetta olemalla kiltti ja myötäkarvainen, mutta se ei auttanut yhtään. Opin muovautumaan jokaiseen tilanteeseen kuin barba­papa. Aistin tarkasti toisten mielialoja ja yritin ­ennakoida toiveita. Hymyilin, nauroin ja unohdin siinä miellyttämishalussani tunteeni.

Kotona oli painostavaa ja pelottavaa olla. Hyvät hetket kutistuivat lyhyiksi sirpaleiksi. Yhteisiä ruokailuja ei enää ollut, ja arkipäiväiset asiat kauppa­reissuista pyykinpesuun hoituivat yhä harvemmin.

Kaikesta syntyi riitaa. Kotiin tullessa opin haistelemaan jo rappukäytävässä, millainen tunnelma oven takana tällä kertaa odottaisi. Yritin hiippailla, etten häiritsisi. Jotenkin onnistuin kuitenkin ärsyttämään jatkuvasti.  

Vaikeuksista vaietaan

Vaikeuksista ei sopinut puhua. Perheeni tilanne ei näkynyt ulospäin, eikä kukaan puuttunut meidän ongelmiimme. Myös minä opin koko ajan paremmin olemaan niin kuin mikään ei olisi ollut pielessä.

Kannattelin kulisseja ja opin pirunmoiseksi pärjääjäksi. Olin luottamusoppilas ja hillitön mielistelijä. Se tyyppi, joka menee joogatunnilla eturiviin ja yrittää open mieliksi venyä mahdollisimman ­pitkälle. Mitä vain kuka tahansa keksi pyytää, minä kyllä tein. Lunastin kelpaamistani teoilla.

Myötäilevän pintani alla olin todella vihainen ­äidille, mutta tunteelle ei löytynyt ilmaisukeinoja.

Halusin hakata hänet mustelmille ja saada hänet kokemaan tuskani, vaikka en ole luonteeltani lainkaan väkivaltainen. Halusin karjua ja meuhkata, muttei minusta ollut siihenkään. Paha oloni muuttui painajaisiksi ja jatkuvaksi varuillaan olemiseksi.

Tunne jäi pitkäksi aikaa päälle, ja vielä ­aikuisenakin pelkäsin kaikkea mahdollista maan­järistyksistä tippuviin lentokoneisiin.

Tupakantuoksuinen poika

Pojalla oli musta nahkatakki, prinssi Rohkean tukka ja sormissa Lucky Striken tuoksu. Hän puhui kirjallisuudesta ja elämästä herkemmin ja syvemmin kuin kukaan. Lukion ensimmäisen luokan syksyllä koulun diskossa soi Guns N’ Rosesin November Rain, ja me rakastuimme.

Minulla oli kotona meneillään kaikkein vaikein aika äidin ­kanssa, mutta pojan mukana elämääni tuli kokonainen perhe ja suku, joiden parissa opin, miten eri tavalla perhe voi toimia. ­Istuin ihmetellen yhteiseen ruoka­pöytään lihapullien äärelle.

Sairastuin lukion toisella luokalla kilpirauhassyöpään. Yhden paahteisen kesäloman verran mietimme, mitä tapahtuu, jos kuolen, vaikka syöpäni onneksi reagoikin ­hyvin hoitoon.

Kävin leikkauksessa ja radiojodihoidoissa lukion aikana mutta sain käytyä koulun samassa tahdissa luokkakavereideni kanssa.

Kotiruljanssi ja syöpä oli yhdistelmä, jossa ­riitti 17-vuotiaille vastarakastuneille miettimistä. Pienet vastoinkäymiset eivät sen jälkeen hetkauttaneet.

Minulle oli tärkeää, että vaikka Johannes ­näki, minkälaista kotonani oli, hän ei pelästynyt eikä lähtenyt pois. Oli huikeaa saada rinnalle joku, joka on kokonaan minun tukenani.

Tiesin, että tämän tyypin edessä minun ei ­tarvitse salailla tai häpeillä. ­Opimme varsin nuorina puhumaan suoraan ­hiertävistä ­asioista. Mahdollisuus olla toiselle rehellinen herkistäkin aiheista tuntui äärimmäisen hyvältä.

Meidän ei kai kummankaan ollut tarkoitus sitoutua loppuiäksemme, mutta nyt, 25 vuotta myöhemmin, olemme Johanneksen kanssa yhä me.

Pitkä parisuhde 16-vuotiaasta nelikymppiseksi on tarjoillut oppia sitoutumisesta, luottamisesta ja päättäväisyydestäkin. Ilman häntä olisin tyystin eri tyyppi.

Äidiksi lapsilleni

Mustasilmäinen vauva tuijotti minua tuikeasti. Naisten­klinikan sairaalan ikkunoiden ulkopuolella paukuteltiin uudenvuoden raketteja, ja vuosi 2001 oli juuri alkamassa. Sain esikoiseni 24-vuotiaana, ja kahden vuoden sisällä lapsia oli jo kaksi. Vanhemmuus pelotti ja palkitsi.

Olin juuri valmistunut kokiksi ja aloittanut yliopistossa sosiaali- ja kulttuuriantropologian opinnot. Edeltävinä vuosina olin ehtinyt palaa loppuun, sairastua masennukseen ja päätyä viimein pitkään terapiaan.

Tuntui siltä, että olin elänyt teini-ikäisestä asti turbo­teholla ja suorittanut elämää kiihkeässä tahdissa. Nyt oli uuden elämänvaiheen aika, ja olin vastuussa pienistä ihmisistä. Suhde äitiin oli edelleen risainen, vaikka pahimmat ajat olivatkin jo takana. Olimme pitkään asuneet eri osoitteissa ja eläneet omaa elämäämme.

Äidiksi tulo nosti mieleen vielä vereslihalla olevia muistoja menneestä. Kyseenalaistin pärjäämistäni vanhempana ja mietin, milloinkohan meillä alkaa mennä yhtä huonosti kuin lapsuudenkodissani. Tunsin välillä olevani lasteni kanssa tyhjän päällä. Olisin kaivannut eheämpää äidin mallia.

Mietin toisinaan, osaisinko ­olla ­oikealla ­tavalla vanhempi. Lapset näyttivät ­kuitenkin onneksi ­kasvavan ­upeiksi tyypeiksi, ja se vahvisti haurasta ­itseluottamustani.

Kaaokseen suistumista ei ihmeekseni tapahtunutkaan, vaan kypsyin paljon tasapainoisemmaksi vanhemmaksi kuin arvelin. En tosin ollut kovinkaan kärsivällinen vauvaöiden valvoja enkä erityisesti viihtynyt leikkipuistotouhuissa itseäni paljon iäkkäämpien vanhempien joukossa. Aloin nauttia äitiydestä eniten lasten varttuessa jutteluikäisiksi.

Intensiiviset tunteet

Lasten teini-ikä mietitytti minua. Kun he tulivat yläkoululaisiksi eli samaan ikään kuin itse olin silloin, kun kotiolot olivat vaikeimmillaan, palasin usein ajatuksissani menneisiin. Tunteet olivat ­intensiivisiä.

Liikutuin, kun näin, miten paljon isotkin lapset kaipasivat meidän vanhempien huomiota ja hyväksyntää. Suutuin, kun ymmärsin, mitä kaikkea vaille olinkaan itse jäänyt. Ihmettelin, miten kukaan ei tuntunut niinä vuosina näkevän perheemme hätää. Kyseenalaistin sitäkin, etten tajunnut itse pyytää apua.

Äitiyden myötä mielessäni vahvistui ajatus siitä, että haluan tehdä kaiken voitavani tuhoisan kierteen katkaisemiseksi. Koin, että on minun tehtäväni hoitaa menneisyyden likapyykki niin, ettei pahoinvoinnin ketju jatku lapsiini.

Suu aukeaa

Painoin lähetä-nappia. Mahassa muljahti, mutta ­samalla tuntui helpottavalta. Kirjoitin Kokovartalo­fiilis-blogiini ensimmäisen liikajuomista koskevan artikkelin marraskuussa 2014.

Olin aiemmin syksyllä alkanut käydä liikaa juoneiden vanhempien aikuisille lapsille suunnatussa vertaistukiryhmässä. Se osoittautui yhdeksi ­parhaista päätöksistäni ja oli käänteentekevä edistysaskel lapsuudenkokemusteni käsittelyssä. Käyn ­ryhmässä edelleen viikottain.

On turvallista paljastaa kaikkein haavoittuvimmat osat sielunmaisemastaan ympäristössä, joka ei koskaan tuomitse.

Vertaistukiryhmässä käyminen ja juomisen seurauksista lukeminen oli saanut minut ymmärtämään, kuinka samankaltaisia kokemuksia liikaa juoneiden vanhempien lapsilla voi olla.

Jokaisen tarina on erilainen, mutta kertomuksiin liittyy usein valtava määrä häpeää, ihmettelyä, ­salailua, kuluttavaa vaateliaisuutta itseä kohtaan ­sekä kompastelua ihmissuhteissa.

Halusin kiihkeästi kuulla toisten saman kokeneiden ajatuksia ja tietää, minkälaisia nelikymppisiä tuli kostean sukupolven kasvateista.

Aluksi pelkäsin, että menetän kasvoni, kun paljastan jotain niin yksityistä, mutta pelko osoittautui turhaksi. Lukijat huokaisivat helpotuksesta.

Kävi ilmi, että meistä melkein jokainen oli kuvitellut olevansa ainut hirveitä kokenut ja kannatellut paljastumisen pelossa perheen kulisseja aikuis­ikään.

Blogin kirjoittamisesta käynnistyi hurja prosessi. Lukijoilta tulvi kommentteja ja kirjeitä. Valtava joukko ihmisiä kertoi uuvuttaneensa itseänsä jatkuvalla suorittamisella. He ihmettelivät liiallista kiltteyttään hankalissakin ihmissuihteissa. Moni kantoi vielä ­viisi-­ ja kuusikymppisenäkin jatkuvaa huolta edelleen juovasta vanhemmastaan.

Aloin ymmärtää, miten valtavasta jaetusta salaisuudesta liikajuomisessa on kysymys. Pienten lasten sisäistämä velvollisuus pitää yllä perheen hyvää mainetta liikutti ja kosketti minua syvästi.

Pelottavaa ja vapauttavaa

Perheeni ongelmista puhuminen oli samaan ­aikaan pelottavaa ja vapauttavaa. Tuntui kurjalta nostaa näkyville vaikea elämänvaiheemme, mutta samalla tunsin voimakkaasti, että voisin näin avata keskusteluilmapiiriä. Lopulta blogiteksteistä syntyi kirja, jossa 40 kostean kodin kasvattia kertoo kokemuksistaan.

Nyt nelikymppisenä tunnen oloni hyväksi. Nautin elämästä perheeni kanssa. Viihdyn nahoissani ­enkä enää taivu jokaisen tarvitsijan tahtoon. ­Tajuan myös paremmin, miten pehmeistä paloista me ­ihmiset ­rakennumme. Jokaisella on kipeät kohtansa, eikä sitä tarvitse yrittää muuksi teeskennellä. Se on helpottavaa.

Ani Kellomäen elämänohjeet:

Ota paikkasi

Nyt on sinun vuorosi elämässä. Käytä se. Katsele edellisen sukupolven sijaan tulevaa ja mieti, miten voisit kääntää kurjan kokemuksesi seuraavien polvien eduksi.

Huolehdi itsestäsi

Et saa ketään lopettamaan tuhoisaa käyttäytymistään, vaikka tekisit mitä. Et, vaikka kuvittelisit olevasi ainut ­maailmassa, jolta temppu onnistuu. Muuta siis käytöstäsi. Älä suostu riippuvaisen ihmisen pelinappulaksi.

Kohtaa tapahtunut

Lakkaa juoksemasta karkuun vaikeita asioita uppoamalla töihin, syömällä, sarjarakastumalla, suorittamalla tai pelaamalla liikaa. Mitä jos menisitkin seuraavan triathlonin sijaan terapiaan?

Antaudu hyvinpitelylle

Huonosti kohdellun voi olla vaikeaa ottaa vastaan hyvää. Sitä voi harjoitella vaikka käymällä hierojalla tai kasvohoidossa. Kun makaat hiljaa hellittävänä, huomaat, miten kivalta se tuntuu.

Suutu rauhassa

Konflikteja ei tarvitse karttaa. Opettele sietämään riitoja ja pitämään puolesi. Kunnioita vastapuolta antamalla hänen kantaa omat ikävät tunteensa samalla kun huolehdit itse omistasi.

Siirry eteenpäin

Menneisyys voi kirvellä, mutta ethän omaksu uhrin identiteettiä. Mikään vanhempiesi teoista ei ole sinun syytäsi. Hae aktiivisesti apua itsellesi. Se ei tarkoita menneen unohtamista vaan sen käsittelyä rakentavalla tavalla.

Valitse ihmiset

Aikuinen voi valita ihmiset lähelleen. Jos joku jatkuvasti aiheuttaa enemmän pahaa kuin hyvää oloa, poista hänet yhtälöstä,

jos puhe ei auta.

Juttu on julkaistu Voi Hyvin -lehdessä 7/2017

Tilaa uutiskirjeet tästä!

Voimaa ja viisautta suoraan sähköpostiisi