Hyvinvointi

Liisa Väisänen: Elämää ei voi hallita

Kun taidefilosofi Liisa Väisänen lopetti firmansa, hän joutui miettimään, onko luovuttaja.

Teksti Anna Tommola
Kuvat Heidi Strengell
8.10.2013 Voi hyvin

Taidefilosofi Liisa Väisänen heräsi pohtimaan hitauden arvoa, kun omasta yrityksestä luopuminen muutti arjen tahdin. Miksi ryntäillä, kun elämää ei kuitenkaan voi hallita?

Vuosituhannen vaihteessa Liisa perusti oman matka­toimiston ja uurasti sen eteen intohimoisesti 11 vuotta. Sitten tuli stoppi.

Vuonna 2010 Liisa oli Suomessa käymässä, ja rakas lapsuudenystävä tuli tervehtimään. Koko vierailun ajan puhelin soi taukoamatta. Äkkiä ystävä jo lähtikin.

– Minulla ei ollut aikaa yhdelle elämäni tärkeimmistä ihmisistä, koska puhuin tyhjänpäiväisiä asioita ihmisille, joilla ei ollut minulle oikeasti merkitystä! Matkustin takaisin Italiaan ja ilmoitin miehelleni, että firma loppuu nyt.

Muutos oli raju. Edellisellä viikolla puhelin oli pirissyt tauotta, nyt kukaan ei soittanut. Hetkeksi nousi epäilys: Olenko heikko ja huono? Olenko luovuttaja?

Kun Liisa ennen kirjansa julkaisua luki luvun, jonka oli kirjoittanut firman lopettamisen jälkeen, hän itki.

– Tajusin, miten säälittävä olin ollut. En minä silloin ajatellut, etten haluaisi sitä elämää. Nyt ymmärrän, että on toinen, huomattavasti parempi elämä.

– Olemme puhuneet puolisoni Marcon kanssa, että koska meillä ei ole lapsia, meille on tärkeää olla mahdollisimman paljon yhdessä ja nauttia elämästä.

Vaikka arki on edelleen aktiivista, siihen eivät enää kuulu verenpainelääkkeet ja jatkuva päänsärky. Siihen mahtuu hitauttakin. Tuiki tärkeitä tyhjiä hetkiä, päivä­kävelyjä ja pitkiä vaelluksia.

Jalan kuljettuja kilometrejä Liisalle kertyy vuodessa 3 500. Kirjatkin hän kirjoittaa päässään kävellessään. Ensi talvena Liisa aikoo vaeltaa Sevillasta Santiago de Compostelaan.

– Se on aivan mahtavaa. Ei se tunnu yksinäiseltä. Kirkkojen aarnikotkatkin, taruolennot, ovat minulle todellisia, juttelen niille mielessäni.

Kokemuksille herkkä

Pyhiinvaelluksilla näkee, miten kristillinen kulttuuri on muokannut Eurooppaa. Liisa palaa halusta kirjoittaa seuraavaksi Jumalan kulttuurihistoriallisesta merkityksestä. Hän kantaa kaulallaan ja korvissaan ristejä ja on teettänyt Jeesus-aiheisen mekonkin.

– Uskonto on minulle kulttuurihistoriallinen oikeus. Äänekkäät vapaa-ajattelijat tahtovat kiistää Jumalan olemassaolon, koska se on ihmisen keksintöä. Minusta se ei muuta asiaa. Jos Mona Lisa on totta, Jumalakin on totta. Jumalan ovat tehneet miljoonat ihmiset.

Liisassa on aina ollut voimakas uskonnon tarve ja herkkyys pyhyyden kokemuksille. 13-vuotiaana hiihto­lenkillä keskellä metsää hänet valtasi yllättäen käsittämätön rauha. Jotain samankaltaista tapahtui, kun hän parikymppisenä Helsingin Ateneumin edessä näki, miten kaksi miestä kantoi välissään suurta ikkunalasia, johon aurinko äkkiä heijastui.

Viime talvena Villa Karossa Beninissä Liisa pääsi tutustumaan paikallisiin voodooriitteihin ja pyhiin esineisiin. Hänestä oli kiinnostavaa, että riiteissä mukana olevat heittäytyivät estoitta transsin valtaan.

– Eivät he pohtineet, olenko hullu, kun koen tällaista. Suomalaiset taas miettivät heti, onko tuo totta vai esittävätkö nuo. Kaikki pitää pystyä selittämään.

Liisa ei usko absoluuttisiin totuuksiin – totuus riippuu aina kokijasta. Sen hän oivalsi jo parikymppisenä lukiessaan William Faulknerin kirjan Ääni ja vimma. Se oli käänteentekevä elämys, askel nuoruuden yksisilmäisyydestä aikuisuuteen.

Lue koko juttu Liisa Väisäsestä Voi hyvin –lehdestä 8 /2013

Teksti: Anna Tommola Kuvat: Heidi Strengell

Tilaa uutiskirjeet tästä!

Voimaa ja viisautta suoraan sähköpostiisi