Kun elintaso yllättäen romahtaa

Aina ennen joulua Asta Leppä lähtee poikiensa kanssa yhdessä hakemaan joulukuusta. Muhkea puu valitaan tietysti suoraan metsästä. Komistus katkaistaan iloisesti pokasahalla ja kannetaan posket punaisina kodin lämpöön. Tätä riemullista retkeä pojat muistelevat kaihoisasti vielä aikuisinakin.

No, eihän se niin mene, vaikka metsään mennäänkin.

– Joka kerta me ollaan tapeltu siel mettäs! Mikä kuusi otetaan, ja mää en jaksa kävellä. Tai sit saha unohtu.

Perhe asuu valoisassa rivitalossa Raisiossa, aivan Turun kupeessa. Murre kuuluu Astan puheessa. Helsingin vuosista on nyt jo niin kauan, että synnyinseutujen poljento on tarttunut kieleen pysyvästi.

Asta on siis ahtanut kuusen ja lapset autoon. Neulasia on roiskunut ympäriinsä ja niistä on jäänyt naarmuja käsiin. Mutta myöhemmin on naurettu. Ihmetelty olohuoneessa jököttävää toispuolista, vinoa joulupuuta.

– Täydellinen kuva siit, miten on ollu kauheet odotukset ja sitte homma menee mönkään.

Asta remahtaa nauruun keittiönpöydän ääressä. 15-vuotias esikoinen ja 14-vuotias kuopus ovat koulussa. Eiköhän se nauru jää pysyvästi poikien mieleen. Kuusesta viis.

Astan äiti asuu seinän takana omassa kodissaan. Tytär ja 73-vuotias äiti ovat hyvin läheisiä. Muutama vuosi sitten Asta päätti vihdoin itsenäistyä. Hän kutsui äidin joulunviettoon. Kaikkina edellisinä vuosina perhe oli juhlinut seinän toisella puolella.

– Aattelin ottaa joulun vihdoin omiin käsiin. Ei viiskymppinen ämmä voi enää riistää vanhaa äitiään. Se oli viimene irtiotto!

1. Käänne: Kynä käteen

Asta muistaa tarkasti, miten hän 6-vuotiaana kirjoitti ensimmäisen tarinansa reväistylle paperinpalaselle. Tarina kertoi krokotiiliautoista, jotka tulivat öisin suut naksuen katsomaan, että lapset nukkuivat.

– Mistä lie olin saanu idean päähäni. Olen myöhemmin kadehtinut sitä riemua ja ehtymättömyyttä, mikä sillon lapsena oli. Tarinoita tuli järjettömästi.

Kirjoittaminen oli kuin Fortuna-pelin metallikuula, joka napsahti heti satasen aukkoon. Toimii. Lukiossa Asta odotti äidinkielentunnilla kiihkeästi ainekirjoituksen aiheita, kun opettaja kirjoitti listaa liitutaululle. Hyvä palaute innosti lisää.

Asta haaveilee kirjoittavansa vielä joskus romaanin, joka syntyisi lapsuudesta tutussa flow-tilassa. Vapaasti, vailla itsekritiikkiä.

Kirjoitusinto ei periytynyt. Isä oli sähköteknikko ja äiti puhelinvaihteenhoitaja. Asta oli pitkään perheen ainoa lapsi. Pikkuveli syntyi iltatähtenä. Asta oli murrosiässä, kun vanhemmat erosivat.

Tuoreessa Voittajien varjot -kirjassaan Asta pohtii suomalaista eriarvoisuutta. Hän  on ollut kaksi kertaa elämässään vähävarainen. Murrosikä oli niistä ensimmäinen. Yksin jäänyt äiti sinnitteli pienellä palkalla kahden lapsen kanssa. Tuo aika heitti esiin kolikon toisen, nurjan puolen.

Huono-osaisiin suhtaudutaan Astan mukaan nykyään entistä hyytävämmin. Alamäki lasketaan helposti vain omaksi syyksi.

Kun leipäjonot ilmestyivät suomalaiseen katukuvaan 1990-luvun laman seurauksena, ilmiötä kauhisteltiin. Miten näin voi käydä hyvinvointivaltiossa? Jonot jäivät, eikä nykyään kukaan enää hämmästele.

Asta on pyöräillyt leipäjonojen ohi. Niissä seisoo joka viikko reilut 20 000 suomalaista. Vähäosaiset häpeävät, kääntävät selän ja välttävät katsetta. Astan mukaan kilpailuyhteiskunta on ottamassa niskalenkkiä hyvinvointiyhteiskunnasta.

– Nykyään kaikkien pitää kilpailla, ja jengiä putoilee matkan varrella pois. Eikä jeesaamaan jäädä. Ihmiset tuntee itsensä kiusaantuneiksi, kun ne näkee pahoinvointia. Kilpailuyhteiskuntaa vois verrata tuleen, hyvä renki mutta huono isäntä.

Ihmisarvon tulisi Astan mukaan olla ihmisyyden perustuloa, joka lankeaa sateen lailla kaikille. Silloin ei kaveria jätetä. Ei missään olosuhteissa.

 2. Käänne: Rohdinpaita iholla

Asta pyrki lukion jälkeen Teatterikorkeakouluun. Hän oli kirjoittanut ja ohjannut vain koulunäytelmiä. Raision tyttö eteni kokeissa viimeiseen vaiheeseen saakka. Hän kilpaili opiskelupaikasta Jouko Turkan tulevien tähtioppilaiden rinnalla mutta ei päässyt sisään.

– Kokeissa pengottiin seksuaalisuutta. Testattiin, miten pystyit tuomaan viettimaailmaa esiin. Olin ihan kypsymätön, pikkutyttö vielä. Turkka omalla hullulla vimmallaan näki, että mulla oli estoja. Ei musta ollu näyttelijäksi.

Niinpä Asta aloitti tiedotusopin opinnot Tampereella. Aikuinen elämä olikin yllättävän rankkaa.

– Muistan iäti sen, kun isä toi vähät kamani soluasuntoon Hervantaan. Laitoin pienet bambuviuhkat ristiin seinälle koristeeks. Ilta pimeni ja kökötin itkua vääntäen sängyllä. Olen ollu pienestä pitäen onnen kerjäläinen. En ole tuntenut kelpaavani kenellekään enkä varsinkaan itselleni.

Mistä suorituspaineet ja ankara itsekritiikki olivat peräisin? Asta diagnosoi, että hänellä on ollut elämässään aina henkinen ja ruumiillinen dysmorfia, vääristymä ja vinouma. Hän on mielestään ollut  ruma. Vihannut lyhyitä jalkojaan ja pulleita polviaan.

Ehkä vanhempien asenteet tarttuivat. Isän mukaan tuloksia pystyi aina parantamaan. Kun Asta näytti hänelle lukion päästötodistuksen keskiarvoa 9,9, isä ihmetteli, mistä englannin yhdeksikkö oli pitkään kymppirivistöön livahtanut. Äiti on ollut koko ikänsä ahkera ja työteliäs. Seinän takana on supersiistiä.

Asta sairastui Tampereella anoreksiaan. Hän  muistaa tarkasti iltapäivän, jolloin hän lähti ensimmäiselle juoksulenkilleen. Poikaystävä oli löytänyt uuden tyttöystävän. Asta oli nähnyt tuoreen heilan kuvan. Kaitaluinen ballerina ojensi vaaleanpunaisissa kärkitossuissa siroja nilkkojaan.

– Ajattelin, että oon läski, alan laihduttaa. Siitä se lähti. Yhdestä päivästä ja päätöksestä. Päätös piti 15 vuotta.

Asta painoi kevyimmillään 39,5 kiloa. Hän oli 30-vuotias. Luku jäi mieleen, koska hän punnitsi tuolloin itsensä äidin luona. Asta oli toipumassa leikkauksesta, jossa oli korjattu pyöräilyvammaa. Operaatio oli vienyt viimeisenkin ruokahalun.

– Tulin mutsin hoiviin. Menin vaa’alle ja iloitsin, että jes! Nyt mä saan syödä. Kerrankin painan alle 40 kiloa. Samassa itkin. Olin niin heikko, etten päässyt yläkerrasta alakertaan. Se oli kulminaatiopiste sairaudessa. Aloin syödä enemmän.

Anoreksia on Astan mukaan järjestelmä, jolla voi  käsitellä kelpaamattomuutta. Tiukka dieetti ja kunto­-ohjelma pitivät tuskalliset tunteet kurissa.

– Joku huonous, joka vaatii äärimmäisen kontrollin. Kontrolli on kuin askeetikon rohdinpaita. Lipsuminen laukaisi kaikki kelpaamattomuuden tunteet.

Omia syömisongelmia pohtiessaan Asta miettii, miten helposti meitä vain kannustetaan ottamaan itseämme niskasta kiinni. Ryhdistäydy!

Suomessa on tällä hetkellä 79  000 syrjäytynyttä nuorta. Köyhyys ja huono-osaisuus periytyvät.

– Jos keskiluokkainen ihminen lipsuu uutenavuotena antamastaan HIIT-treeni lupauksesta jo maaliskuussa, niin miten ihmeessä vuosia työttömänä ollut yhtäkkiä repäisee itsensä uraputkeen! Ne nuoret pitää hakee sieltä pleikan ääreltä. Kaikki tietää, miten pieniäkin juttuja on vaikee muuttaa elämässä.

Anoreksiaa poteva Asta kävi itse aktiivisesti terapioissa ja syömishäiriöklinikalla. Häntä pidettiin kuitenkin liian pirteänä ja iloisena. Ei noin sanavalmis nainen voinut olla kovin sairas. Lastensaaminen oli lopulta parasta terapiaa.

3. Käänne: Maitoa ja mannaa

Kun Asta tapasi lastensa isän, asiat etenivät ripeästi. Esikoinen tuli pikavauhtia, kun Asta oli 36-vuotias. Kuopus saatiin sitten pian perään.

– Munatorvet huus ku sumusireenit. Tuut, tuut.

Äitiys karkotti anoreksian, koska ulkonäön sijaan tärkeämpää oli, että keho toimi. Asta nautti imettämisestä.

– Ei tullut mieleenkään ajatella, että olisin ruma siinä. Rinnat paisu järkyttäviks ja niistä suihkus maitoo. Oikeen suihkutissit! Tämä nääntyny, nälkiintyny ja kuivettunu nainen muuttui hedelmällisyyden jumalattareksi. Pursuin maitoa ja mannaa.

Nuori perhe ei päässyt kuitenkaan helpolla. Kodista löytyi homevaurio. Oikeutta käytiin vuosia. Lapsilla oli koliikkia. Avioliitto rakoili.

– Meillä oli kompleksinen, temperamenttinen suhde. Molemmilta puuttui pala sisältä.

Pari otti asumuseron. Sitten Astan mies kuoli.

Töyssy tiessä. Siihen puoliso ajoi moottoripyörällään iltapäivällä vahingossa. Vauhti oli kova.

4. Käänne: Kaikki turha paloi pois

Asta oli onnettomuushetkellä lasten kanssa uimarannalla. Kuopus oli 1,5-vuotias ja esikoinen 3,5.

– Elämä vaihtoi täysin väriä. Ne oli asioita, joita ei olisi koskaan uskonut tulevan omalle kohdalle.

Oma rooli oli myös erikoinen. Oliko hän leski? Ero ei ollut vielä astunut voimaan eikä sitä oltu työstetty lainkaan. Yhteen palaamisen ajatuksellakin saattoi vielä leikkiä.

– Se oli hämärää asemien hakemista. Mun piti itse luoda roolini. En missään nimessä halua olla leski nykyisinkään. Yrittelin Facebookiin laittaa sinkku. Tuntui ällöttävältä.

Asta irtisanoutui toimittajan työstään Helsingissä ja muutti poikineen Raisioon. Jos hän olisi jatkanut kiireisessä työssä yksinhuoltajana, hän olisi ehtinyt olla poikien seurassa päivittäin ehkä tunnin, pari. Asta oli nyt toisen kerran elämässään vähävarainen.

– Rahat oli vähissä sen tähden, että olin niin romuna. En oikein pystynyt tekemään kunnon duuneja.

Onneksi perhe-eläke toi perusturvan. Asta sai apua, kun tulot romahtivat.

– Kun oli paskimmat ja mustimmat hetket, niin ajattelin, että ei täällä Suomessa ainakaan nälkään kuole. Se lohdutti.

Lapsiperheen arki oli konkreettista, päivässä ja hetkessä elämistä.

– Lapset kulki kirpparivaatteissa. Olin itte aivan kuin mettän pörö. En käyny kampaajalla, en värjänny tukkaa. Luovuin meikeistä. Se aika poltti kaiken turhan pois. Jos jotain turhuutta tai mölliyttä oli vielä jäljellä, se lähti. Jopa kunnianhimo näivettyi.

Viikon kohokohta oli kahvilassa käynti. Siitä Asta piti kiinni. Äidistä ja pojista tuli hyvin läheisiä. Yöt nukuttiin kylki kyljessä kiinni.

Koska vain esikoisella on isästä hataria muistikuvia, Asta vaalii muistoja.

– Pojille on tosi tärkeää, että heil­lä on kuva isästä ja että isä on jotenkin mukana meidän perheessä.

Tuossa tyhjällä tuolilla istuu aina joku kuvitteellinen henkilö.

Kuopusta on kiusattu koulussa.

– Oltiin sauvakävelemässä. Hän kysy, et luuleks äiti, et olen erilainen ku ei oo isää. En ole ehkä pystyny sellasta äijämeininkii opettamaa.

Asta muistelee pikkulapsiaikaa myös lämpimästi. Silloin elettiin ”elämän raakaversiota”. Kun toimintakyky palaili ja palkkatulot lisääntyivät, myös ”hömpötyksiä” ilmaantui. Perheen viimeinen hömpötys on uusi taulu-tv olohuoneessa. Pojat sitä vaativat.

– Ostaa pamautin 40-tuumasen, yli 800 euron telkkarin. Sillä rahalla olis saanu paljon ruokaa. Mulla oli varmaan kaks viikkoa moraalinen krapula. Miten ne jätkät mut hairauttikin.

5. Käänne: Sukset jalkaan

Asta oli 46-vuotias, kun hän alkoi hiihtää ja juosta. Syynä oli kuopus, joka on innokas urheilija. Hiihtogeeni paljastui toppahousuiässä.

Nyt äiti kuskaa poikaa treeneissä ja auttaa valmennuksessa. Esikoinen on taas täysin päinvastainen, tieteestä innostunut nörtti.

Hiihtokisoissa Asta on pohtinut paljon suomalaista ilmapiiriä ja kilpailukulttuurin kiivautta.

– Meillä on kova voittajien kaipuu, että joku edustaisi meidän kansaa. Pitäisi olla heti valmis menestyjä, nuori nero. Etsitään poikkeusyksilöitä.

Astan mielestä tarvitaan iso joukko tasaisen vahvoja tyyppejä, joista sitten huiput nousevat. Vertaus istuu yhteiskuntaan. Kun kaikilla menee edes kohtuullisesti, kateus ja vastakkainasettelu vähenevät.

Suoranainen köyhyys on Suomessa hiukan vähentynyt, mutta samalla ihmiset kokevat, että heillä on enemmän toimeentulo-ongelmia kuin ennen.

–  Se tarkoittaa, että yritetään siis hullun lailla saavuttaa onnellisuuden ideaalia vaikka velalla.

Suomalainen unelma näyttää Astan mukaan tältä: pakettitalo, pihalla kuorikkeeseen istutetut tuijat ja kiiltävä Nissan Qashqai, jättitramppis, jossa urheilua harrastavat poika ja tyttö pomppivat.

Jouluna osattomuus korostuu.

– Hitto vieköön, kyl mäkin haluaisin tällä hetkellä vaikka mitä. Meillä on 35 vuotta vanha liesituuletin eikä suihkukoppia. Pojan huoneeseen pitäs saada uus laminaatti. Hiihtoharrastuksessa kirpasee kalliit välineet. Lumileireillä pitäis käydä kolme kertaa vuodessa. Ei mulla ole sellaseen varaa.

Onneksi on vanhoja urheiluseuroja kuten Raision Kuula ja Pöytyän Urheilijat. Tehdään talkoita, väännetään munavoileipiä, että kaikki voisivat harrastaa.

Asta laskee itsensä pienituloisiin. Freelancerin kirjoitustöillä ei rikastu, mutta hän on tyytyväinen elämäänsä. Raha voi nimittäin myös syödä elämänlaatua, kun se ”syöpyy sieluun saakka”.

Asta on huomannut, miten varallisuus muuttaa ihmistä. Kuluttamisesta tulee elämän johtotähti. Myötätunto hiipuu. Arvot kovenevat. Kokemuksista ja ostetuista, kalliista elämyksistä tulee sosiaalista valuuttaa, jolla voi näyttää, että hyvin menee.

– Yks kaveri otti itsestään 62 selfietä ennen kuin kelpuutti niistä yhden. Jos pitää aina esittää onnellista, niin se on aika ahdas paikka muille tunteille.

Palataan vielä jouluun. Siinä on melkoisen vahva muovin maku, koska kaikki on kaupallistettu.

– Perinteetkin muuttuu muovisiksi, tuotteiksi, jotka ei olekaan sun perinteitä enää. Samoin käy pahimmillaan rakkaudelle tai ystävyydelle, joiden ei pitäisi lainkaan kuulua talouden piiriin.

Kun marketin kaiuttimista kuuluu laulu En etsi valtaa loistoa, Asta pysähtyy. Ihmiset etsivät stressaantuneina joululahjoja. Tavaraa riittää.

– Se on niin rietasta. Siinä kiteytyy nykyajan henki. Suorituskeskeisyys kaikessa.

Perheessä on toinen joulutraditio. Kuopus esittää laulun, kuten Lennonin Happy Xmas (War is Over).

– Siinä on jotain semmosta, jota kukaan ei voi ulkoapäin sanella eikä riistää. Se on meitin juttu.

Asta puhuu mieluummin perustyytyväisyydestä kuin onnellisuudesta.

– Se on rikkautta, joka on jaettu tasaisesti yhteiskunnassa. Kun kaikilla on kohtuullisen hyvä olla, sitä parempi kaikkien on myös elää. Eiks sitä sanota, että jaettu onni on kaksinkertainen onni.

Juttu on julkaistu Voi Hyvin -lehdessä 10/2017