vh0605_sarlio

Johanna Sarlio: Kepposten äiti maailmalla

Levottomuus veti tutkija, kätilö Johanna Sarlion maailmalle jo varhain. Viime vuodet Johanna on tehnyt tutkimusta Malawissa. Riippumaton nainen on oppinut arvostamaan myös riippuvuutta.

Olen tarvinnut kiertolaisen elämää, jotta pääsisin kiinni maailmaan. Tapani saada tietoa ja ymmärrystä on ollut liikkua ja mennä kauas, kertoo Johanna Sarlio, 42.

Perniössä kotoisassa omakotitalossa asuva Johanna on parantanut maailmaa sekä Suomesta että Afrikasta käsin. Rakkaus Afrikkaan on saanut hänet palaamaan maanosaan yhä uudelleen työnteon merkeissä. Kaikkiaan Johanna on viettänyt Afrikassa viitisen vuotta useissa jaksoissa.

Lisääntymisterveys on kätilölle ja tutkijalle elämän toinen keskiö, johon hän eri tavoin palaa. Nyt hän tekee väitöskirjaa Malawin miesten osallistumisesta perhesuunnitteluun sekä työskentelee ajoittain kätilönä.

Afrikka näkyy Johannan kodin väreissä, esineissä, valokuvissa ja musiikissa, jotka lievittävät kaipuuta toiseen kotimaahan. Hän on lähes päivittäin yhteydessä ystäviinsä Afrikassa – kännykät ja tietokoneet ovat saapuneet jo syrjäseuduillekin.

– Olisi ihana ajatella, että maailmanparannus oli puhdas lähtökohtani. Ehkä olen yrittänyt määritellä omaa paikkaani ja sitä, kuka olen. Olin varhain levoton, ja oli helpompi tarkastella itseään menemällä kauemmaksi. Myös antropologia on väylä katsoa itseä ja omaa kulttuuria.

– Syvyyden voi kuitenkin saavuttaa liikahtamatta minnekään. Vähemmän liikkuvalla perniöläisellä naapurillani on uskomattoman monisyinen, laaja ja kypsä maailmankuva.

Yhteisöllisyyden kehittäminen on Johannalle tärkeä missio. Yhteyksien luominen on muodostunut myös ammatiksi.

– Olen yrittänyt oppia olemaan osa järjestäytynyttä yhteiskuntaa. Pyrin antamaan sellaisen panoksen, että yhteisöstä tulisi parempi.

Kaipuu maailmalle herää

Johanna lähti maailmalle varhain. Lapsuudenkodissa oli mahdollisuus toteuttaa omia kiinnostuksen kohteita. Johanna vietti 14–20-vuotiaana aina osan kesästä kirjeystäviensä perheissä Barcelonassa, Espanjassa. Matkat taittuivat junalla halki Euroopan.

– Tuntui normaalilta olla tien päällä huolehtimassa itsestään. Nautin siitä, että teininä sain vapaammin osallistua yhteiskuntaan, koska Espanjassa ei ollut niin tiukkoja ikärajoja. Se vapautti kaipuuni maailmalle.

Hyvien kokemustensa innoittamana Johanna on vienyt maailmalle kummilapsiaan silloin, kun he ovat olleet 14-vuotiaita. Omia lapsia Johannalla ei ole, mutta kummilapsia sitäkin enemmän: kaksi 16-vuotiasta sekä 1-, 2-, ja 13-vuotiaat. Malawissa on 5-vuotias kummityttö Johanna, jonka 14-vuotiaalle äidille Johanna toimi kätilönä.

Ihmisyys yhdistää

Luonnonläheisyys sekä tietty villiys ja vapaus luonnehtivat Johannan taustaa. Astrologiaan perehtynyt Johanna kertoo tunnistavansa itsessään jousimiesmäisen luolanaisen.

– Afrikka tuntuu niin kotoisalta, koska ihmiset ovat suorassa yhteydessä luontoon.

Ensimmäisen kerran Johanna lähti Afrikkaan vuonna 1985. Hän oli ystävystynyt swazimaalaisten kanssa Norjassa työleirillä 16-vuotiaana. Johanna halusi mennä tapaamaan heitä ja yhdistää siihen työtehtävän. Swazimaan ja Lesothon leireillä rakennettiin puoli vuotta koululuokkia.

– Tärkeintä ja ainutkertaisinta oli yhteyksien luominen. Parikymppisenä oli iso asia kokea ja tajuta se, että vaikka kulttuuri, maiden historia ja asema teettävät erilaisuutta, inhimillinen taso on kuitenkin sama.

Ensirakkaudet ovat sellaisia, että ne vain kolahtavat. Niin kävi Johannalle Afrikan kanssa.

– Tuntui mahdolliselta, että olisin ollut yhteydessä Afrikkaan vaikkapa edellisessä elämässä. Olin saapunut paikkaan, jossa saatoin olla kuin kotonani.

Työleirin ja liftailumatkan jälkeen Johanna palasi Suomeen opiskelemaan. Afrikka ei kuitenkaan jättänyt rauhaan, joten pian Johanna osti lipun takaisin. Hän lensi halvalla Tansaniaan, josta liftasi Pelastakaa Lapset -järjestön orpokotiin Lesothoon. Siellä Johanna työskenteli vapaaehtoisena puolitoista vuotta.

Minustako kätilö?

Orpokodissa Johanna oli 80 pojan kanssakulkija ja äiti.

– Tajusin, että elämä on vastuunottamista muista, varsinkin lapsista, vaikka he eivät olisi omiani.

Myös kätilön vastuu on suuri. Johannan tärkeä esikuva on kummitäti Tuija, joka myös on kätilö.

– Olin aina ihaillut häntä, mutta olin ajatellut, että minussa ei ole kätilön työhön tarvittavaa rauhaa. Kun orpokodissa pystyin ottamaan vastuun suuresta lapsilaumasta, ajattelin, että minusta voisi ehkä kuitenkin tulla tyyni ja harkitseva ja voisin tukea muita naisia kätilönä.

– Kätilön työ rinnastuu kehitysyhteistyöhön. Kätilönä vain varmistan, että äiti voi synnyttää lapsen hyvin. Samoin kehitysyhteistyössä pyritään luomaan ihmisille mahdollisuus kehittää omaa elämäänsä. Me avustajat emme voi ottaa siitä kunniaa itsellemme.

Johanna työskenteli kolme vuotta Malawissa Väestöliiton seksuaaliterveysprojektissa koordinaattorina. Sitä ennen Johanna työskenteli Tammisaaren sairaalassa kätilönä.

– Palkitsevinta on ollut juuri kätilön työ, joka on eräänlaista matkaoppaan ja kanssakulkijan työtä. Siinä kiteytyvät läsnäolo ja nykyhetkessä eläminen.

Ihmiset auttavat toisiaan

Muille näyttäytyy rohkeutena se, että liftailee ja työskentelee eri puolilla Afrikkaa, jossa voi sattua mitä tahansa ja jossa olosuhteet ovat usein rankat. Johanna itse ei miellä toimintaansa rohkeudeksi.

– Ei ihminen yleensä näe omaa elämäänsä muiden silmin. Olen varhain kokenut, että ihmiset auttavat toisiaan. Kokemukseni ovat vahvistaneet luottamusta siihen, että ihmiset ovat ihmisiä joka paikassa. Aika vähän tarvitaan vuorovaikutukseen muiden kanssa jopa vieraalla kielellä. Ihmiset ovat antaneet aikaansa ja kiinnostustaan riippumatta siitä, missä olen ollut.

– Isoäitini toivotti aina maailmalle lähtiessäni Jumalan siunausta. Hän sanoi myös, että pidä nyt itsekin vähän huolta itsestäsi. Luotan siihen, että ihmiset ovat hyviä, mutta minulla on myös vastuu olla tarkkaavainen.

– Minun tapani olla muualla on sellainen, että imeydyn johonkin yhteisöön tai perheeseen. Afrikassakin olen aina asunut jonkun luona tai kanssa. Muualla olen toki aina sivustakatsoja tai havainnoitsija, mutta kuitenkin osittain menen sisälle siihen, missä olen. Kaikkialla pätee ghanalaiselta ystävältäni matkaohjeeksi saamani neuvo: ole vain oma itsesi.

Yhteydet ovat osa työtä

Afrikassa vieras saa usein paikallisen nimen. Annettu nimi liittää ihmisen yhteisöön.

– Lesothossa sain aikoinaan nimen Ma’mphi, Kepposten äiti. Se oli myös hellittelynimi, sillä äidit saattoivat kutsua vähän villejä tyttäriään Ma’mpheiksi. Swazimaassa sain nimen Gugulethu, joka tarkoittaa aarretta. Nimet ovat kertoneet läheisestä suhteestani joko nimen antajiin tai siihen yhteisöön, jossa olen elänyt.

Malawissa kyläpäälliköt antoivat Johannalle heti alkajaisiksi paikallisen nimen, Abiti Jafali, Jafalin klaanin tytär.

– Sain ikään kuin aseman klaanin tyttärenä, vaikka se olikin sepitetty. Olen usein saanut asumissani yhteisöissä sijan, josta käsin olen voinut tuntea olevani kotonani.

– Haen henkisen paikkani aika nopeasti ihmisten kautta. Henkinen paikka on merkittävä osa työntekoani, samoin sosiaaliset suhteet ja tunneilmapiiri. Kätilönkin työ on viime kädessä melkein puhtaasti tunnelman ja luottamuksen luomista. On tärkeää, että yhteys toimii. Olen onnekas, että olen saanut toteuttaa näitä asioita työssäni.

Kesti vuosia, ennen kuin Johanna tajusi, että yhteyksien luominen voi olla ammatti.

– Suomessa yhteyksien luomisesta on tullut hitaasti ammatillisen osaamisen alue, koska se ei tavallaan tuota mitään näkyvää. Antropologian opiskelu ja humanismi olivat jotakin, mitä kaipasin, mutta ne eivät myöskään tuottaneet ammattia. Kätilön työ kuvaa myös muita tekemisiäni, joten käytän sitä mielelläni ammattinimikkeenä.

Tarvitsemme toisiamme

– Siellä, missä olen elänyt, perheen käsite on laaja, esimerkiksi äidin siskot ovat äitejä. Kaikilla on paljon sidonnaisuuksia ja vastuuta. Monet, joilla on sukulaisia maaseudulla, joutuvat elättämään sukuaan kaupungista käsin. Toisaalta täällä Perniössäkin yhteisöllä on omat sääntönsä. Afrikan-kokemukseni ovat saaneet näkemään myönteisessä valossa myös täkäläiset kuviot.

– Suomessa asiat tehdään mielellään itse, ettei jäädä kiitollisuudenvelkaan. On kuitenkin hyvä puolin ja toisin tunnistaa, että on tarvinnut toisia, mutta että myös itse antaa muille.

Vuonna 2001 Malawissa oli erityisen paha nälänhätä. Johanna näki läheltä, kun ihmiset kiertelivät kuppeineen toivoen saavansa maissijauhoa. Kun kaikilta alkoi loppua ruoka, ne, joilla oli vähänkin enemmän, joutuivat antamaan muille.

– Yksinhuoltajana elävältä kollegaltanikin pyydettiin ruokaa. Hänen lapsensa kysyi, miksi annat tuollekin, vaikka meillä on niin vähän. Kollega vastasi, että me emme tiedä, koska itse joudumme kiertämään kupin kanssa.

– Suomi on hyvinvointivaltio, mutta tunne- ja muiden asioiden suhteen emme voi tietää, milloin tarvitsemme turvaverkkoa. Yksin ei ole hyvä olla. On tärkeää pystyä olemaan yksin, mutta siihen ei pidä pyrkiä.

Muutos on armollisuutta

Johanna palasi Malawista vuosi sitten. Loppusyksystä hän matkaa maahan jatkamaan tutkimusta. Toiveena on muuttaa pysyvästi Afrikkaan.

– Minulle on ollut helpompaa muuttaa Afrikan kuin Suomen maaseudulle. Usein on vaikeampi olla ulkopuolinen omassa kulttuurissaan. Perniössä sanotaan, että on perniöläinen vasta, kun on seitsemän polvea mullan alla. Kuitenkin myös täällä olen löytänyt oman sijani.

– Riippumattomuus on ollut minulle aina tärkeää. Minun on ollut vaikeaa sitoutua. Silti koen, että olen eniten oppinut juuri riippuvuudesta. Olen oppinut arvostamaan sitä.

Pariinkymmeneen vuoteen on mahtunut tutustumista maailmaan ja sitä kautta myös omaan itseen.

– Arvelen, että minuus pysyy samana. Muutos tapahtuu suhteessa omaan itseen. Mitä enemmän opin itsestäni, sitä armollisemmaksi tulen itseäni kohtaan.

– Ajattelen niin, että elämässä tulee eteen asioita, joita täytyy kohdata. Otan ne vastaan riippuen siitä, olenko kypsä käsittelemään niitä. Jos sivuutan asiat, ne tulevat uudestaan vastaan jossakin toisessa muodossa.

– Tietyllä tavalla olen edelleen levoton ja tempoileva, mutta alan kestää paremmin sitä, mitä sisällä on koko ajan ollutkin. Nuoruuden kauas matkaaminen oli ehkä juuri sitä, että välttelin oman persoonani kanssa jatkuvasti vastatusten olemista. Nyt voin viettää parikin kuukautta maaseudulla mökissä ilman, että hermostun itseeni. Mitä parempi kaveri olen itseni kanssa, sitä parempi kumppani voin ehkä olla jollekulle toiselle.

Artikkeli on julkaistu Voi hyvin -lehdessä 5/2006.

Teksti Saana Saarinen Kuva Johanna Kinnari

  • Julkaistu 04.06.2009

Artikkelin avainsanat

Ei avainsanoja

  74   22

Kirjoita uusi kommentti

Tämän kentän sisältö pidetään yksityisenä eikä sitä näytetä julkisesti.
Roskapostin esto
Kyselyllä ehkäistään lomakkeen roskaposti- ja haittaohjelmien käyttö.

Kysely

Miten rentoudut parhaiten?:

Näistä keskustellaan

VH0917 smoothiekisa bosch

Lähetä meille itse kehittelemäsi, herkullinen smoothieresepti 20.12.2017 mennessä.

VH0817west

Toimittaja ja käsikirjoittaja Taina West löysi keitaansa ortodoksisesta kirkosta. Hän ihmettelee, miksi sivistymättömyydestä on tullut hyve.

Tiinan blogi

Onko joidenkin ihmisten vanhemmuus niin heikoissa kantimissa, että yhden juhlapäivän nimi kahdessa päiväkodissa voi ravistella sitä juuriaan myöten?

8liikuntaUUS

  Anna uusien lajien houkutella sinut kokeilemaan ja liikkumaan. 1. Heittäydy pikkuapinaksi

Lukijoiden mietelause

Onko sinulla joku itse keksimä miete, jonka haluaisit jakaa muillekin? Lähettämällä mietelauseesi meille osallistut upean kalenterin arvontaan.

Kauppa

Netissä ja eri puolilla Suomea on monia ihania eko- ja luomupuoteja.

Oletko nähnyt kummituksia tai muita henkiolentoja? Lukijat kertovat parhaat kummitustarinansa. Kerro sinäkin omasi.

3lehti

Voi hyvin on kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin asiantuntija. Lehti kannustaa pitämään mielen energisenä, kehon...