Karita Aaltonen sekoittaa keittiössään aina aamuisin noitajuomaa. Hän hämmentää veden sekaan kurkumaa ja mustapippuria. Sitten hän kulauttaa kitkerän liemen kurkustaan alas, hymyilee ja iloitsee uudesta päivästä. Mukavaa olla elossa.
Päivän muut juomat ovat paremman makuisia. Viherpirtelöönsä Karita sekoittaa kuivattuja voikukanlehtiä, pinaattia, avokadoa, omenaa, chiansiemeniä ja inkivääriä. Yhden viherjuomistaan hän on nimennyt Ituhipiksi. Siihen tulee nokkosta, voikukkaa, kesäkurpitsaa ja omenaa.
Eikä tässä tietenkään kaikki. Karita nappaa myös B12- ja D-vitamiinia, omega-3-rasvahappoa ja foolihappoa. Hän hellii itseään lämpimillä kasvisaterioilla ja eteerisillä öljyillä. Yin-joogaa ja luottaa intuitioonsa.
Näillä eväillä Karita on pysynyt terveenä viimeiset viisi vuotta. Sitä ennen hän hyvästeli ”viiden sentin ystävänsä”, vakavan aivokasvaimen. Kaverin nimi oli glioblastoma multiforme. Vaikeusaste: gradus 4. Siis pahinta luokkaa. Elinaikaa luvattiin enimmillään vuosi.
On ihme, että Karita on hengissä. Se on tietenkin myös taitavan kirurgin ja kahden loistavan syöpälääkärin ansiota. Lisäksi matkassa on ollut vielä ”ripaus hyvää säkää”. Tuuria. Onnea.
Karita uskoo, että kaikilla käänteillä hänen elämässään on ollut tarkoitus. Ne ovat johtaneet hänet juuri tähän.
”Tehtäväni on auttaa, tsempata ja antaa toivoa. Jokaisella on oma polkunsa.”
Uskon korkeampaan voimaan
Karita oli 17-vuotiaana vuoden vaihto-oppilaana Yhdysvalloissa Illinoisissa. Hänen äitinsä tiivisti tyttäressä tapahtuneen muutoksen näin: hän oli kuin yö, kun lähti ja päivä, kun palasi.
– Olin arka ja epävarma. Itsetunto oli aika pohjalukemissa. En oikein tiennyt, kuka olin.
Itsevarmuus, ilo ja avoimuus kehittyivät varsin yllättävässä ympäristössä. Baptistiperheen arki oli jotain aivan muuta kuin se, mihin vapaata teinin elämää viettänyt Karita oli tottunut. Kirkossa käytiin kolmesti viikossa.
Vahva yhteisöllisyys viehätti. Nuoret kävivät keilaamassa ja puuhasivat kaikkea kivaa. Karita viihtyi mainiosti. Uskovaista hänestä ei kuitenkaan tullut. Hengellisyys sen sijaan on aina kuulunut sielunmaisemaan.
” Uskon korkeampaan voimaan. Ehdottomasti. Se on selvää.”
Karita ei ollut koulussa mikään kympin tyttö. Hän sai lukiossa historiasta kuutosen. Opinto-ohjaajan sanat ovat jääneet mieleen: ”En usko, että susta Karita tulee kuule yhtään mitään.”
Nuori nainen päätti, että kyllä hänestä tulee. Karita oli yleisesti kiinnostunut vähän kaikesta, mutta juontajan työ houkutti kuin hunajapurkki. Hän spiikkasi jo 18-vuotiaana Hymy-lehden olutfestarikiertueen.
Lukion jälkeen Karita opiskeli Paasikiviopistossa viestintää. Yhden päivän reissu Tukholmaan ystävän kanssa oli ratkaiseva. Nuoret naiset ihastuivat maan myönteiseen ja avoimeen ilmapiiriin.
– Päätettiin siinä samassa, että tänne me muutetaan. Paljon hauskempaa kuin synkässä Suomessa.
Niinpä 23-vuotias Karita lähti au-pairiksi erittäin varakkaaseen ruotsalaiseen perheeseen Tukholmaan. Perheenisä oli Ruotsin TV4:n johtaja. Kaveri sai samanlaisen lastenhoitopestin naapurista.
– Nelikerroksisen talon jokainen huone oli erivärinen! Keltaista, oranssia, tummanvihreää. Se oli uskomatonta. Elämäntyyli oli rento ja lämmin. Jokaisesta päivästä nautittiin. Olimme kuin perheenjäseniä, samanarvoisia. Ei ollut hierarkioita.
Ruotsissa juhlat voitiin panna pystyyn vaikka keskellä viikkoa. Siksi Karita järjesti syksyllä ilmestyneen kirjansa kekkeritkin torstaina. Trubaduuri oli Turun saaristosta ja ruotsinkielinen. Hyvien Tukholman-muistojen vuoksi.
Kun ikisinkusta tuli äiti
Karita teki juontajan töitä ja reissasi. Kolmikymppisenä hän tapasi miehensä Jussin. Kuuden viikon jälkeen pari oli kihloissa ja kahdeksan viikon jälkeen Karita oli raskaana.
– Olen aina luottanut intuitiooni, sisäiseen ääneen. Se on hyvin vahva ja kertoo, mihin suuntaan pitää mennä. En tosin suosittele tuota samaa perheen perustamisen tahtia kaikille!
Kriisit ovat Karita Aaltosen mielestä tärkeitä elämän risteyskohtia. - Katso kurssiasi ja päätä, mihin suuntaan juuri sinun kannattaa lähteä, hän neuvoo.
Heti ensimmäisillä treffeillä Karita kertoi Jussille, mitä halusi. Lapsia, omakotitalon, farmariauton ja koiran.
Kaikki toiveet toteutuivat. Rene on nyt 14-vuotias ja Nooa 11. Koiria on tosin kaksi: Romaniasta adoptoitu katukoira Alina ja kääpiövillakoira Cara.
Diagnoosi aivokasvaimesta oli shokki
Aivokasvain, se viiden sentin ystävä, astui elämään pahimpana mahdollisena hetkenä. Lapset olivat pieniä. Juontokeikkoja oli paljon ja ruuhkavuodet kiivaimmillaan.
Karita muistaa ensimmäisen oireen. Hän oli työkeikalla Helsingissä. Yllättäen oikea jalka ”tipahti alta”.
– Kaaduin ja kampesin itseni ylös. Vähän ihmettelin, koska en ollut liukastunut mihinkään.
Tähän mennessä Karita oli ollut elämässään aina superterve. Ei edes normaaleja flunssia talvisin. Kolmen viikon kuluttua hän sai toisen hälytyksen työmatkalla Jyväskylässä. Karita tavoitteli viinilasiaan hotellin ravintolassa. Käsi meni ohi. Oliko kyseessä joku piilokameran jekku? Ei ollut.
Kolmas kerta oli pahin. Karita ajoi Tampereen moottoritiellä autoa. Yhtäkkiä hän ei osannut enää ajaa. Täydellinen tyhjyys kesti minuutin pari. Onneksi Karita ajoi suoraa tietä tasaisella nopeudella. Hän istui ja tuijotti vain kauhuissaan eteensä, kunnes toimintakyky palasi.
”Suojelusenkeli on kyllä ollut monesti matkassa mukana.”
Kun Karita pääsi kotiin, hän tärisi. Mitä tämä oli?
Totuus paljastui yksityisklinikan vastaanotolla helmikuussa 2012. Pään magneettikuvien jälkeen lääkäri pyörähteli levottomasti tuolillaan ja vältti katsetta. Aggressiivinen aivokasvain, gradus 4.
Kyyneleet alkoivat hiljaa valua Karitan poskia pitkin vastaanottohuoneessa. Elämän benji-hyppy. Suora pudotus.
Karita lähti ajamaan kotiin. Jo matkalla Tampereen yliopistollisen sairaalan neurokirurgi soitti, koska oli juuri saanut lausunnon. Hän antoi potilaalle parhaan mahdollisen neuvon. Älä googlaa diagnoosia. Älä mene nettiin.
Karita ei ymmärrä, miksi vakavan diagnoosin saaneilta viedään toivo. Kerrotaan raa’an rehellisesti elinajan ennuste. Missä hän olisi nyt, jos olisi mennyt nettiin? Tämä potilas ei siis alkanut heti suunnitella hautajaisiaan. Hän halusi pysyä rajan tällä puolella.
– Usein sanotaan, ettei saa antaa turhaa toivoa. Mitä on turha toivo? Ei ole olemassa turhaa toivoa. Avuttomuuden tunne lyhentää elinikää ja vähentää vastustuskykyä.
Alkushokin jälkeen Karita teki miehensä kanssa tarkan suunnitelman, miten asiat etenisivät, miten uutinen kerrottaisiin ja kenelle. He päättivät olla avoimia.
– Mutta jopa siinä tilanteessa surin juontokeikkoja ja työhommia, joita jouduin ensimmäistä kertaa elämässäni perumaan. Olin aina tehnyt kaikki pro-meiningillä viimeisen päälle.
Kasvain leikattiin huhtikuussa. Patologi vahvisti, että kasvain, oligo astrosytoma, olikin luokkaa kolme eikä siis pelättyä nelosta. Sädehoidot päättyivät kesällä.
Mutta jo heinäkuussa tuli takapakkia. Karita istui 8-vuotiaan Renen kanssa kotisohvalla, kun vasen käsi alkoi vispata holtittomasti.
– Se oli elämäni karmein kokemus. Pelotti, että mitä minulle tapahtuu.
Kauhistunut äiti hälytti lapset hakemaan naapurista apua. Kun apu tuli, Karita makasi jo lattialla epilepsiakohtauksen kourissa. Nuo kohtaukset olivat sairastamisessa pahinta.
– Se on sama kuin tekisi hidasta kuolemaa. Happi loppuu ja taju lähtee. Kuulet vielä toisten puheet mutta olet jo täysin ulkona kaikesta.
Intuitio sanoi, ettei tämä ollut tavallista leikkauksen jälkeistä oirehdintaa. Karita vaati päästä uusiin kuviin. Viiden sentin ystävä oli palannut, ja edessä oli uusi leikkaus.
Aivokasvain opetti itsekkyyttä
Jos ihminen ei usko kerralla, niin sitten lyödään toisen kerran paistinpannulla päähän. Näin Karita analysoi elämäänsä ja sairastumistaan. Hän ei siis kysynyt, että miksi juuri minä, vaan totesi: ”Just joo, minäpä juuri.” Oli jotain, mitä hän ei ollut vielä ymmärtänyt.
Karita heräsi 24. syyskuuta toisesta, erittäin vaativasta leikkauksesta. Ja kyllä vain: kädet toimivat, jalat toimivat. Hän ei ollut halvaantunut. Komplikaatioiden riski toisessa operaatiossa oli ollut suuri.
– Tiesin myös heti, kuka olin. Aivot pelasivat. Ymmärsin, että kaiken, ihan kaiken pitää nyt muuttua. Muuten kasvain kasvaa samaan paikkaan aina kahden kuukauden välein.
Karita oli ollut kasvissyöjä, mutta hän oli ”puputtanut” lähinnä leipää ja jogurttia, pastaa ja perunaa. Intuitio kertoi, että ruokavalio menisi uusiksi. Lääkärit suhtautuivat uuteen dieettiin skeptisesti. Oli aivan sama mitä ”rautakankea söi”, diagnoosi oli armoton. Ystävä oli vahvistunut. Se oli luokkaa neljä.
”Tajusin, että en ollut ikinä tosissani pysähtynyt elämässäni. Paranemistakin olin lähinnä suorittanut. Nyt oli tosi kyseessä. Se oli täydellinen stoppi.”
Karita oppi pyytämään ja vastaanottamaan apua lähipiiriltä. Hän sai Facebookissa satoja kannustavia viestejä. Hän perusti ”firman”, jonka strategia oli tämä: päätetään parantua, tukeudutaan heimoon ympärillä, syödään vain parasta, luotetaan kehoon, mieleen ja luonnon voimaan. Eikä koskaan menetetä toivoa.
Tämä ei ollut pintapuolista tsemppaamista vaan iso muutos mielenmaisemassa. Karita tietää, ettei syöpäsairas halua kuulla ylipositiivista posetiivinsoittoa. Tauti on vakava, ja osa potilaista kuolee.
– Ei kannata tyrkyttää neuvoja, kauhistella tai vähätellä sairautta sanomalla, että kyllä sinä selviät. Kuuntele, soita ja mene käymään. Tee konkreettisia asioita ja puhu myös ihan arkisista jutuista toipilaan kanssa, Karita neuvoo.
Ja kävi miten kävi, matka on kaikille merkittävä. Karitan mukaan sairaus mahdollistaa syvän henkisen kasvun. Syöpä on kehon, mielen ja sielun kutsu muutokseen, hän tiivistää.
Monesti puhutaan syöpätaistelusta. Karita ei halunnut taistella. Hän halusi kuulla, mitä viiden sentin ystävällä oli sydämellään. Hän hoiti kaveria rakkaudella.
– Kasvain opetti minulle tervettä itsekkyyttä. Osaan vetää rajani ja tunnen arvoni. Minulle avautui kokonaan uusi ja mielenkiintoinen paranemisen maailma. Koko tämä kansainvälinen healing cancer -yhteisö ja ihmiset siellä.
Karita lähti yksin Santorinille yin-joogaretriittiin seitsemän kuukautta leikkauksen jälkeen, vaikka olo oli hutera. Hän hurahti terapeuttisiin, pitkiin venytyksiin. Kehon tunnelukot napsahtelivat auki. Myöhemmin hän kouluttautui yin-joogaohjaajaksi.
– Asanat avaavat sidekudoskalvoja, ja kuonat lähtevät liikkeelle. Mieleen nousee muistoja ja tunteita. Yin-jooga on hyvin puhdistavaa.
Nykyisin retriitti kuuluu jokaiseen vuoteen. Karita lähtee alkutalvesta aina joko Intiaan tai Balille.
Mikä paranemisessa oli tärkeintä?
Karita korostaa, että tämä on vain hänen kokemuksensa ja tarinansa.
– Itselleni mielen voima oli ratkaisevin tekijä. Uskon, että oikeasti mieli voi tappaa, kun se alkaa elää diagnoosin ja graduksen mukaan.
Karita haluaa elää mahdollisimman luonnonmukaista elämää. Hän ei esimerkiksi koskaan sovi tapaamista tai kokousta aamuksi tai edes aamupäiväksi, koska ei ole aamuihminen. Talvella elellään enemmän hissukseen. Sytytellään takkaa ja kynttilöitä.
Eteeriset öljyt kuuluvat myös Karitan arkeen. Ne stimuloivat immuunijärjestelmää. Tärkein on rauhoittava frankinsensi. Karita hieroo sitä pari tippaa ranteisiin ja ripauttaa pisaran päähän, leikkausarven kohdalle.
Kaupalliset juontokeikat ovat vaihtuneet elämäntapaluennoiksi. Intialaisen ayurvedan opit ovat osa arkea.
– Olen tyypiltäni vata, joten minulle sopivat parhaiten lämpimät ateriat eikä esimerkiksi raakaruoka.
Ayurveda-lääkäri Janesh Vaidya opasti Karitaa myös mielen tasolla. Vaikka elämä olisi 99-prosenttisesti mustaa umpikujaa, on aina yksi prosentti valoa. Ja sitä valoa kohti kannattaa kulkea.
Syövässä ei ole kyse taistelusta tai kilpailusta
Karita saa paljon yhteydenottoja syöpäsairailta. Tämänkin haastattelun aikana ihmiset ovat kyselleet ravintovinkkejä.
– Mun sisällä on asunut aina auttaja. Pikkutyttönä pelastin kärpäsiä sisältä ja vein ne ulos vapauteen. En vieläkään tapa hyttystä vaan hätistän sen vain pois.
Kun turvapaikanhakijoita alkoi tulla Suomeen paljon vuonna 2015, Karita pestautui SPR:n yömajoitukseen töihin.
– Tapasin huipputyyppejä, mukavia irakilaisia miehiä. Samanlaisia kuin me muutkin. Se oli luonnollinen paikka mulle. Tällä planeetalla olemme samanarvoisia. Vastustan kaikkia hierarkioita.
Karita tapasi vastaanottokeskuksessa afganistanilaisen perheen, josta tuli osa omaa perhettä. Parhaillaan jännitetään oleskelulupia.
”Kun autat toisia, se hyvä tulee aina takaisin jotain kautta myös itselle.”
Viiden vuoden rajapyykki syövän seurannassa on merkittävä. Jos siinä ajassa ei ole ilmennyt mitään, ihminen palaa takaisin terveen kirjoihin.
– Eihän se ole tae mistään. Mutta haluan luottaa ja luotan. En pelkää. Jos elää pelossa, se haittaa elämää. Siksi valitsen luottamuksen.
Syöpää ei Karitan mukaan voiteta. Kyse ei ole kilpailusta eikä taistelusta. Jos ihminen kuolee syöpään, hän ei siis häviä taistelua. Vakavan asian edessä on syytä olla nöyrä. Karitan mielestä syöpä halusi kertoa jotain juuri hänelle. Hän oppi elämään omannäköisesti.
– Eihän kukaan meistä tiedä, mitä huominen tuo tullessaan. Olen kiitollinen tästä päivästä.
Karita Aaltonen on hyvinvointivalmentaja ja joogaopettaja. Hän asuu puolisonsa, kahden poikansa ja kahden koiran kanssa Nokialla. Karita on kirjoittanut kirjan Uskalla parantua (Viisas Elämä 2017).
Juttu on julkaistu Voi Hyvin -lehdessä 1/2018
