Hyvinvointi

Hyvinvointivalmentaja Miia Huitti päihitti pelot

Äitiys mullisti uranaisen maailman. Miia Huitti toipui kroonisesta stressistä yllättävällä tavalla.

Teksti Hanna Hyväri
Kuvat Marjaana Malkamäki
28.6.2015 Voi hyvin

Hyvinvointivalmentaja Miia Huitti avaa oma­kotitalon oven. Jo eteisessä vastaan pyörii pieniä kumisaappaita, rukkasia ja leluja. Iloisen sekamelskan yllä hymyilee äiti Miia. Sisään!

Perheen kylpyhuone on revitty auki ­aamulla. Vessanpönttö on kiskaistu irti. Vesivahinko paljastui eilen illalla. Rikkinäinen johto on ilmeisesti tiputellut jonkin aikaa. Ja Miia Huitti vain nauraa! Mikä tätä naista vaivaa?

Perheenäidin reaktio olisi ollut toinen kolmisen vuotta sitten. Ensinnäkään hän ei olisi kutsunut vieraita kotiin. Häntä kiukutti jutella muiden aikuisten ja vanhempien kanssa, kun karu vastaus ­”mitäs teille kuuluu” -kysymyksiin oli:

– Pelkkää paskaa. Lasten ­infektiokierrettä, unettomuutta ja perheriitoja. Ja ai niin, ­hometalomme katosta tippuu vettä niskaan. Että tämmöistä. Inhosin ihmisiä ja mukavia lettukestejä. En halunnut kuulla mitään myötätuntoista voivottelua.

Oravanpyörän kyydissä

Miia Huitti on kasvanut suvussa, jossa on aina tehty paljon töitä. Puurrettu ja pakerrettu.

– Minustakin kasvoi suorittaja ja stressaaja.

Miia opiskeli ylipistossa kaksi tutkintoa neljässä vuodessa. Hänestä tuli pankinjohtaja alle 30-vuotiaana. Miia Huitti eteni työelämässä rivakasti.

– Tähtäsin eteenpäin ja piiskasin ­itseäni. Innostuin henkilöstöhallinnosta. Ryhdyin henkilöstökonsultiksi ja head hunteriksi.

Avainhenkilöiden houkuttelu kutkuttaviin uusiin tehtäviin oli Miiasta mahtavaa.

– Jos joku oli ollut hoitovapaalla kolme vuotta, mietin, että onkohan se vähän tippunut. Hakijan piti olla tarpeeksi ”dynaaminen”, kuten fraasi kuului. Semmoinen minä olin. Ihan kauheaa. Onneksi työelämä on muuttunut.

Eikä uran tekemisessa mitään vikaa ole, mutta jos saavutukset ­eivät lopulta tuota mielihyvää kuin sukulaisille, niin missä se porkkanapussi on.

– Sisällä velloi selittämätön riittämättömyyden tunne. Etsin aina vain kovempia haasteita, Miia Huitti muistelee.

Iso elämänmuutos

Miia Huitti oli ajatellut, ­että lapsi kuuluu perinteiseen pakettiin. Lapsi ja yhdeksän kuukauden äitiys­loma näyttäisivät hyvältä myös cv:ssä. ­Siitä voisi tempaista dynaamisesti eteenpäin. Miia oli rakastunut Villeen. Perheen­lisäys oli tervetullut. Lääkäri povasi, ettei endometrioosista kärsivä Miia ehkä tulisi raskaaksi ollenkaan.

Eräs akupunktiohoitaja halusi testata Miian kanssa menetelmää, joka voisi auttaa lapsettomuudessa. Hoito onnistui hyvin.

– Sitten tuli järisyttävä ultraäänitutkimus. Lääkäri varmisti, että tiedättehän, näitä on täällä kaksi, Miia Huitti kertoo.

Kun raskaus eteni, pahoinvointi paheni. Miia päätti jatkaa hommia kotona. Työ­puhelujen lomassa hän kävi aina välillä ­oksentamassa.

– Ajattelin, että olen korvaamaton. Tunsin pettäneeni työnantajan ja olevani huono työntekijä, kun vain oksensin kotona.

Muutos oli suuri

Juhannuksena 2010 Miia meni ­miehensä kanssa normikontrolliin. Laskettu aika oli vasta lokakuussa, mutta lapset halusivatkin päästä jo nauttimaan kesästä. Miia Huitti joutui sairaalaan.

– Minulle sanottiin, että pidä lapset ­sisällä ainakin vuorokausi. En ymmärtänyt, miten ihmeessä lapset pidetään sisällä.

Tuo aika tarvittiin, jotta vauvojen keuhkoja kypsyttävä kortisoni ehtisi imeytyä. Vaarana oli, että lapset syntyisivät monin tavoin vammaisina.

Onneksi tytöt malttoivat odottaa. Miia lepäsi sairaalassa yhdeksän viikkoa. Hän ei saanut nousta edes istumaan.

– Se oli infernaalista, aivan hirveää. Oli ­helle­kesä, ja alusastiat haisivat huoneissa. Pelkäsin kuollakseni.

Tilanne ei vastannut kuvitelmia. Odotusajan hohto himmeni. Miia sai raskaushepatoosin, -myrkytyksen ja -diabeteksen. Kun sairaalassa kiertävä lääketieteen opiskelijoiden ryhmä tuli huoneeseen, hoitaja vinkkasi: ”Tolla on ne kaikki.”

Synnytys kesti neljä päivää

Synnytys kesti maanantaista torstaihin, neljä päivää. Kaksosten synnyttämiseen tarvittiin paljon henkilökuntaa: kaksi lääkäriä, kaksi kätilöä ja liuta hoitajia. Säästösyistä synnytysurakkaan ei ryhdytty yöllä.

Miian synnytys käynnistettiin ­aamuisin, mutta kun mitään ei ehtinyt tulla ulos, ­supistukset keskeytettiin iltaisin.

Onneksi saapui siunattu torstai. Ensin valon näki 2,2 kiloa painava Lempi ja seitsemän minuutin jälkeen 1,7 kiloinen Helmi.

Miia Huitti tutustui tyttöihinsä hiukan myöhemmin. Hän joutui hätäkaavintaan, kun vessareissulla kohdusta tipahti lattialle 600 gramman hyytymä.

– Veri räjähti pitkin lattioita. Luulin, että lattialle putosi kolmas lapsi.

Masennus ja unettomuus veivät voimat

Miia Huitti palasi ­sairaalasta nenämahaletkuissa olevien vauvojensa kanssa.

– Nukuin 20 minuutin pätkissä, jos sitä­kään. Tuntui, etteivät lapset nukkuneet lainkaan. Silti tarjoilin viimeisillä ­voimillani ­lapsille väsäämääni luomubataatti­sosetta.

Kun kotiutumisesta oli kulunut ­neljä kuukautta, Miia huomasi olevansa ­raskaana. ­Pariskunta oli luottanut lääkärin diagnoosiin, ettei raskaus enää onnistu ­kotikonstein.

– Aivan hirveä sokki. Ajattelin, etten tule selviämään tästä henkisesti.

Mutta tässäkin vaiheessa Miia pohti ­vielä, miltä se siellä cv:ssä näyttäisi. Kaksi tutkintoa ja aina vain kotona lasten kanssa.

Eemeli syntyi ennen laskettua aikaa ja kärsi vakavista infektioista. Perheen henkinen korttitalo huojui romahtamispisteessä.

Selkärankareumaa sairastava Ville ei pystynyt nostelemaan vauvoja. Kodin­hoitajaa ei saatu avuksi pyynnöistä huolimatta. ­Miialle määrättiin masennus- ja unilääkkeitä.

– Vaikeudet eivät yhdistäneet meitä. Ajattelin, että vähintään tulee avioero. Suunnittelin, kuinka tekisin itsemurhan. Lohduttauduin ajatuksella, että Ville löytäisi uuden naisen, joka olisi hyvä ja minua parempi äiti lapsille.

Miiasta tuli ”kamala äiti”, joka ­sätti itse­ään ja lapsiaan. Hän oli katkera ja ­raivoissaan. Joku tarvitsi häntä yötä ­päivää, taukoamatta.

Yön synkimpinä hetkinä, yhtä lasta imettäessä ja toisen itkiessä, Miia Huitti tajusi, että hän voisi heittää kohta yhden nyyteistä seinään.

Paranemisen avaimet

Miia Huitti sanoo pelastuneensa yhden kirjan ­avulla. Psykologian ja luonnonlääketieteen tohtori Alexander Loyd opastaa lukijan rentoutusharjoitusten pariin teoksessaan Paranemisen avain. Tämä opus johdatti ulos umpikujasta.

Ystävä suositteli kirjaa, ja Miia oli kypsä tarttumaan oppaaseen, jota olisi aiemmin pitänyt huuhaana.

– Ahmin kirjaa vaipanvaihdon, pyykin­pesun ja ruoanlaiton välissä. Menetelmä veti kuin magneetti.

Miia sivuutti Loydin amerikkalaishenkisen kuorrutuksen ja tarrasi pohjoismaalaisittain vain käytäntöön.

Kun hän vetäytyi tekemään kuuden ­minuutin rentoutusharjoitusta perheen ­makuuhuoneeseen, puoliso päätteli, että pohja oli saavutettu. Vaimo oli seonnut.

Mutta kamarista palasi yhä ­tyynempi emäntä. Kehon krooninen stressi helpotti. Miia nukkui paremmin. Vaikka uni oli yhä pätkittäistä, hän sai pätkistä kaiken irti.

– Kirja järisytti maailmaamme. Tajusin, mitä stressi on. Se ei ole vain sitä, että on paljon tekemistä. Kaiken taustalla vaikuttavat oletukset siitä, millaista elämän kuuluisi olla.

Muutos eteni harjoitusten myötä

Miia Huitti eteni Alexander Loydin ohjeiden mukaan ja vastasi kysymyksiin. Mikä stressasi eniten? Kodin kaaos ja ilmapiiri. Mikä tunne kertoi tästä? Musertumisen, arvottomuuden tunne. Missä olivat tunteen juuret? Miia jäljitti ne syvälle lapsuuden kokemuksiin ja sukuunsa. Aina oli pärjättävä. Mitä pelkäät? Ettei minua hyväksytä.

Miia teki harjoituksia tunnollisesti viikko toisensa jälkeen. Myös puoliso innostui niistä, samoin ylikierroksilla käyneet äiti ja anoppi.

– Rauhoituin ja itkin. Puristava tunne helpotti. Se oli tunnetason puhdistautumista.

Miia Huitti ei enää steriloinut tuttipulloja eikä puunannut paikkoja. Hän oppi pyytämään apua. Lapset nauttivat nauravaisesta äidistä. Kaaoksesta viis.

– Ihana rauha. Se oli niin mahtavaa! En ollut koskaan kokenut sellaista.

Ystävät huomasivat muutoksen. Joku kysyi: ”Mitäs sä oikein vedät?”

– Näkökulma kääntyi kokonaan. Tajusin, että muut ihmiset näyttävät minulle omat haavani. Turha syyttää tai syyllistää. Pahin vastustaja on sisäinen arvostelijani.

Uusi ammatti vei mennessään

Miia hurahti Loydiin niin iloisesti, että kouluttautui Paranemisen avain -valmentajaksi. Hän tekee valmennus­töitä lastenhoidon lomassa omaan ­tahtiinsa.

– Kyllä tämä loikkaus entisistä töistä mietitytti kovasti. Pelkäsin, ­mitä muut ajattelevat. Hyväksytäänkö minut vielä? Mitä jos kaikki hylkäävät minut?

Miia ei kertonut aikeistaan ennen kuin oli itse sinut elämänmuutoksen kanssa.

– Käsittelin uskomuksiani ja ajatuksiani. Huomasin, että pelot ovat turhia sarjassamme vääränlaisia uskomuksia. Juuri ne aiheuttavat eniten stressiä ja estävät meitä elämästä sellaista elämää, josta haaveilemme.

Hyvinvointivalmentaja Miia Huitti on ollut nyt yli neljä vuotta kotona. Miltähän tämä kaikki näyttää cv:ssä? Huh, huh.

Mutta nykyisin hän arvostaakin eniten sisäistä cv:tä. Vain sillä on merkitystä.

– Äitiys on ollut paras ja kasvattavin kokemukseni. Se ajoi kohtaamaan sisäiset möykkyni ja pelkoni. Tärkeintä on armahtaa itsensä, rakastaa itseään ja muita.

Entä vessanpönttö? Perhe käyttää väliaikaisesti saunan pesuhuoneen toilettia. Kädet pestään toisessa ­lavuaarissa. Työlästä, mutta toimii. ♥

Juttu on julkaistu Voi Hyvin -lehdessä 04/2015

Katso myös nämä
Uusimmat
Tilaa uutiskirjeet tästä!

Voimaa ja viisautta suoraan sähköpostiisi

terve
KäyttöehdotTietosuojaselosteEvästekäytännöt