Hyvinvointi

Hanna Brotherus: Loikkaa ulos rutiineista!

Koreografi Hanna Brotherus kannustaa antautumaan villille ja vapaalle liikkeelle.

Teksti Jaana-Mirjam Mustavuori
Kuvat Johanna Myllymäki
18.4.2012 Voi hyvin

Koreografi Hanna Brotherus on vienyt opiskelijoitaan Kallion lukiosta ja Oopperan balettikoulusta Stockmannin tavarataloon improvisoimaan. Opiskelijat ovat kävelleet takaperin pää vinossa ja käyttäytyneet toisin kuin tavaratalossa yleensä. Kokemus on ollut vapauttava. Poikkeaminen rutiinista, siitä mikä on sopivaa ja tavallista, tuo mukanaan suuren ilon.

– Miksi lähdemme aina kävelemään etuperin? Jos saamme piirtää mitä tahansa, miksi otamme kynän oikeaan käteen? Miksi ei vasempaan? Olemme rutiinien vankeja, ja se tekee elämästä kauhean tylsää. Elämästä tulee suppeaa, kun aina kävelee, istuu ja tekee työtä samalla tavalla.

Hanna Brotheruksen mielestä suomalainen yhteiskunta huutaa liikettä ja kosketusta. Kaikki liikkuvat lapsina vapaasti ihan luonnostaan, ja sitten liike vähenee. Viimeistään kouluun mennessä alkaa vieraantuminen omasta ruumiista.

– Murrosikäiset pojat kaipaavat läheisyyttä, vaikka he sanovatkin äidille, että älä lääpi. Silti he haluavat, että heitä halataan. Silloin täytyy keksiä uusia tapoja koskettaa: Väsyttääkö jalkojasi? Onko niskasi jumissa? Voin hieroa sinua. Kosketus tekee hyvää kaikenikäisille ihmisille.

Brotheruksen mielestä Suomessa on aivan liikaa kontrollia. Se tekee ihmisistä fyysisesti ja henkisesti jäykkiä. Kontrolloimme kaikkea torjuaksemme pahaa, mutta menetämme samalla jotain.

– Kaikki perustuu sääntöihin. Pitää olla pyöräilykypärät ja turvaviirit. Pipo on syvällä päässä ja kaulaliina tiukasti kaulan ympärillä. Meidät pakataan pelkästään sääolojemme takia jo lapsina henkiseen toppapukuun, jossa täytyy olla jatkuvasti valmiina hätätilaan tai hyökkäykseen.

– On uskomatonta, miten kapea on polku, jota kulkemalla ihminen elää oikein ja niin kuin kuuluu. Miksi koulussa ei voi tanssia ja opiskella ruotsia samaan aikaan? Miksi ei voi hyppiä ruutua ja opetella matematiikkaa? Kuka on keksinyt, että kirjoitetaan ruutuvihkoon suoria rivejä? Miksi kaiken täytyy olla niin tiukkaa? Elämäähän tämä on.

Jokaisella on tarinansa

Brotheruksen mielestä kuka tahansa voi olla esiintyjä. Hän teki teoksen Kelaa vähän yhdessä liikuntavammaisten ja terveiden lasten kanssa. Mukana oli myös vanha rouva, joka pystyi kääntämään vain päätään ja ohjaamaan sormillaan sähköistä pyörätuolia. Hän sanoi olevansa tanssija.

– Mikä minä olen sanomaan siihen mitään? Kaikki riippuu siitä, miten ihminen kokee itsensä. Paljon on kyse myös suostumisesta ja antautumisesta liikkeelle, ettei ole sallittuja ja ei-sallittuja liikkeitä. On vain erilaisia ihmisiä ja ihmisten omaa liikettä.

Kelaa vähän -teoksen esitystä katsoessa oli mahdoton tietää, kuka oli liikuntavammainen ja kuka ei. Kaikki liikkuivat ja tanssivat pyörätuoleissa. Vammaiset opettivat harjoitusprosessin aikana käveleville lapsille, miten pyörätuolilla tehdään piruetteja ja muita liikkeitä. Ja sitten mentiin!

– Meillä on tapana nähdä vanheneminen ja vammautuminen menetyksinä, joita sitten voivotellaan. Voi, tuo raukka ei pysty kävelemään tai tekemään sitä tai tätä. Katsomme ihmisiä liian kapeasti.

Pidä kanava auki

Hanna Brotherus lähtee teoksissaan aina liikkeelle kysymyksestä ”kuka sinä olet”. Paperiankkuri-projektissa hän teki työtä turvapaikanhakijoiden kanssa. Heidän kokemuksensa olivat rankkoja, moni oli menettänyt lapsensa ja heitä oli kidutettu, mutta kaikilla oli oma tarinansa, oma tapansa liikkua ja ilmaista itseään.

Vanhusten kanssa työskennellessä Brotheruksesta on ihana palata heidän muistoihinsa ja lapsuuteensa, siihen, millaista oli ensimmäisenä koulupäivänä, ja mitä äiti silloin kerran sanoi.

– Ihmisten omat kokemukset ja tapa liikkua ovat työni lähtökohtia. Poimin liikkeistä asioita ja kehitän niitä ihmisten kanssa siten, että ilmaisu on totta heille itselleen. Silloin voi esiintyä ehyenä ihmisenä, ja teoksen näyttämölle tuominen on erityislaatuista, koska siinä saa olla oikeasti läsnä.

– Kun ihminen keskittyy, antautuu liikkeelle ja unohtaa, miltä hän näyttää ja mitä muut ajattelevat, hän on kaunis. Keskittyminen on kaunista. Se on portti läsnäoloon, nykyhetkeen. Tanssi elää aina vain hetkessä.

Brotherus puhuu keskittymisestä myös väylänä intensiiviseen innostumiseen. Se on hänestä katoava luonnonvara, jota tulee kaikin voimin suojella niin lapsissa, nuorissa kuin aikuisissakin. On tärkeää pitää kanava auki ja kyetä innostumaan niin, että sydän melkein pakahtuu.

Tanssi vapauttaa voimavaroja, sellaisiakin, joita ei tiennyt itsessään olevan. Olemme usein itseämme koskevien mielikuvien vankeja, ja meille on sanottu, että aina sinä olet tuollainen, vääränlainen, liikaa tai liian vähän.

– Tanssiessa ja liikkuessa saa nujertaa mielikuvat, joihin on kasvanut. Minä koen maailman nyt näin, enkä niin kuin minulle on opetettu. Ihmiset ovat olleet yllättyneitä omista kyvyistään, siitä, mitä he uskaltavat, mitä he osaavat.

– Parhaat hetket ovat niitä, jolloin todella syntyy yhteys toiseen ihmiseen, luontoon tai omaan itseen. Silloin ajattelen, että vaikka kaikki loppuisi nyt, sillä ei ole väliä. Jos on todella elänyt elämänsä, ei tarvitse murehtia, kuolenko huomenna.

Lue koko artikkeli Voi hyvin -lehdestä 4/2012

Tilaa uutiskirjeet tästä!

Voimaa ja viisautta suoraan sähköpostiisi