Carita ja Tommy Hellsten: Lähelle oli pitkä matka

Kirja Virtahepo olohuoneessa toi Tommy Hellstenin kansan tietoisuuteen kuutisentoista vuotta sitten. Kirja myy edelleen hyvin, ja se on levinnyt yli 70 000 kappaleena suomalaisiin koteihin. Vaikka tiede ei juuri noteeraa läheisriippuvuutta, se on koskettanut tavallista ihmistä.

– Käsite syntyi kliinisestä työstä. Sen merkitys on oleellinen häpeätyöskentelyssä, sillä se on auttanut ymmärtämään, että en ole huono vaan voin huonosti. Tämä vähentää häpeäidentiteettiä, Tommy Hellsten kertoo.

Läheisriippuvuudessa on kyse siitä, että ihminen hylkää oman sisimpänsä, kun hän elää jonkin hyvin voimakkaan ilmiön läheisyydessä. Jos lähellä ei ole ketään, jonka kanssa käsitellä tunteita, ne traumatisoituvat. Kun vihaa, pelkoa ja surua ei nähdä, niistä ei tule persoonan rakennusosia. Jäljelle jää pahan olon möykky, häpeä.

Milloin kuulit viimeksi jonkun puhuvan häpeästään? Se on harvinaista, koska häpeää ei tunnisteta. Vielä harvinaisempaa on, että joku puhuu siitä julkisesti. Puhuja ei voi olla kukaan muu kuin Tommy Hellsten itse.

– Läheisriippuvuus on hyvin yleistä. Jokainen alkoholisti vaikuttaa neljään viiteen lähellään olevaan ihmiseen. Kun päihdeperheitä on noin kymmenen prosenttia väestöstä, laineet yltävät pitkälle. Eikä tämäkään kerro koko totuutta, sillä myös muut vahvat riippuvuudet vaikuttavat ympäristöönsä.

Virtahevon matkassa

Carita ja Tommy Hellsten elivät kumpikin lapsuutensa alkoholistiperheessä. Heillä on takanaan nuorena solmitut, neljännesvuosisadan pituiset avioliitot, jotka päättyivät eroon. Uusi elämä yhteisen sukunimen alla sai alkunsa kahdeksan vuotta sitten. Sipoosta, laveiden peltojen ja kiemurtelevien teiden päästä löytyy Hellstenien yhteinen koti, iso valkea talo lasiverantoineen. Yhteisen yrityksen terapiatilat ovat samassa pihapiirissä, tallin ylisillä.

Onko uudessa avioliitossa virtahepoa muuten kuin pöytäkoristeena, jonka tulijan silmä oitis nappaa?

– Tommy inhoaa virtahepoja, muttei pääse niistä varmaan koskaan eroon. Niitä tulee milloin mistäkin lahjoina, Carita Hellsten nauraa.

Hän sytyttää kynttilöitä ison terapiahuoneen lattialle. Tunnelma on tiivis kuin leirinuotiolla tarinoiden ääressä.

Läheisriippuvuuden teema on Hellsteneille tuttu omasta elämästä ja terapiatyöstä. Tommy kertoo pohtineensa näitä asioita kolmen vuosikymmenen ajan. Hän puhuu vallitsevasta häpeän kulttuurista, jonka ihmiskuvassa on vain vahvoja ja heikkoja ihmisiä. Rakennamme vahvuutta, joka perustuu heikkouden kieltämiseen: epäonnistuminen ja toisen tarvitseminen ovat merkki heikkoudesta. Näin syntyy identiteetti, jossa ihminen kieltää osan itseään ja kadottaa samalla yhteyden itseensä.

– Kuitenkin heikkouden syvin olemus on siinä, että olemme riippuvaisia yhteydestä toiseen ihmiseen, riippuvaisia rakkaudesta. Heikkouden tunnistaminen johtaa siihen, että alkaa ymmärtää rakkauden tarpeen, Tommy toteaa.

Erillisenä ja riippuvaisena

Tommyn mukaan läheisriippuvuus sinänsä ei poistu. Menneisyys jättää jälkensä, mutta ettei estäisi ihmisen kasvua omaksi itsekseen, täytyy mennyt tiedostaa ja työstää läpi.

Carita myötäilee ja toteaa, että olemme kaikki rakkausriippuvaisia.

Mutta miten parisuhteessa voi elää elää yhtä aikaa rakkaudesta riippuvaisena ja erillisenä toisen rinnalla?

Carita naurahtaa ja katsoo Tommya ennen kuin vastaa.

– Minun täytyy tulla ensin merkittäväksi itselleni. Sitä kautta kypsyy erillisyys, ja sitä kautta syntyy myös kyky yhteyteen toisen kanssa. Itseään ja omia tarpeitaan ei voi löytää toisen kautta, hän vakuuttaa.

Läheisriippuva ajattelee usein, että annan toiselle, että itse saisin. Hän tekee kauppaa rakkauden teoista. Kun kymmensormijärjestelmä kertoo, että on antanut enemmän kuin saanut, kasvaa katkeruus.

– Jos on kasvanut erilliseksi, voi antaa toiselle, koska itsellä on annettavaa.

– Silloin ei kaada omia tarpeitaan toisen syliin, vaan osaa ottaa niistä vastuun, osaa vetää rajoja ja sanoa tarpeen tullen myös ei, Carita täsmentää ja korostaa ei-sanaa kädenliikkeellä.

Itkujen kautta

Molemmilla on takanaan kipeä ero.

– Kasvoin yksin niin pitkälle, että ymmärsin erota. Ero oli elämäni rankin asia. Otin veneen ja ajoin Sipoon selälle, jossa huusin kipuani. Oli hetkiä, jolloin ajattelin, että en selviä tästä: olen tuhonnut perheeni, urani ja lapset. Sen pimeyden keskellä vain yksi aivosolu minussa uskoi, että tein oikein, vaikka kukaan muu ei uskonut, Tommy kertoo.

Myöhemmin, parin vuoden työn tuloksena, myös hänen lapsensa vakuuttuivat, että isän ratkaisu oli ollut oikea.

Carita kertoo työstäneensä eroajatusta kymmenisen vuotta. Kun ratkaiseva päätös sitten syntyi, aamuyön sudenhetket herättivät hänet ahdistukseen.

Caritalla on kolme lasta ensimmäisestä avioliitosta. Nuorimmainen, silloin 13-vuotias tyttö, jäi asumaan isänsä kanssa. Suhde äitiin syntyi uudelleen monen yhteisen itkun kautta.

– Kun ymmärsin päästää irti omasta puolustusasemastani, pystyin ottamaan vastuun siitä, että samalla kun tein oikein itselleni ja koko perheelleni, satutin heitä. Kun otin tyttäreni haavat ja omat tekoni samaan huoneeseen, tilanne helpottui.

Tällä hetkellä hän katsoo menneisyyttään eri silmin.

– Olen ihan eri ihminen, kun ystävystyin itseni kanssa. Olin epävarma äitinä, ja minulla oli aina huono omatunto. Nyt voin olla kiitollinen siitä ymmärryksestä, mikä minulla nyt on, ja jatkaa vapaampana matkaa.

Tommy pohtii omaa isyyttään ja toteaa, että on hyödytöntä syyttää itseään siitä, mitä teki kauan sitten lastensa kanssa. Kun asioita katsoo myöhemmin eri näkökulmasta, voi siitä kyvystä kiittää kasvuaan ja antaa hyvän kiertää. Myös aikuiset lapset tarvitsevat vanhemmiltaan tukea ja kykyä läsnäoloon.

Häpeän kerrokset

Kynttilät palavat edelleen lattialla. Vahva läsnäolon tunnelma tiivistyy ympärillämme. Häpeän teemalle löytyy monta ulottuvuutta. Yksi niistä on se, että läheisriippuvan on usein vaikea suoda itselleen hyvää.

Jos onnea saa – aineetonta tai materian tuomaa nautintoa – sen menettämistä pelkää, sen jatkuvuuteen ei usko. On kuin katsoisi sateenkaaren väreihin puetun saippuakuplan lentoa. Häpeään juurtunut itsetunto ei ole tottunut ottamaan vastaan hyvää.

– Jos elää ja toimii koko ajan omaa arvomaailmaansa vastaan, kerää syyllisyyttä. Kun syyllisyyttä ei kohtaa, se kumuloituu ja muuttuu häpeäksi. Lopulta kipu tulee niin suureksi, että ei voi olla ottamatta riskiä poistua vaikeasta tilanteesta, Tommy selittää vakavin äänenpainoin.

Ensimmäinen askel on kuitenkin otettava itse.

– Ei voi vain istua ja odottaa, on uskallettava ryvettyä maailmassa, otettava riskejä ja hakeuduttava hyväntahtoisten ihmisten luo, hän jatkaa.

Riskin ottanut ja kasvun kutsua kuullut joutuu tekemään koko elämästään uuden tulkinnan. Kun elää myrskyn silmässä, on mahdoton nähdä muuta kuin hyvin lähelle.

Tommy havainnollistaa asiaa laittamalla tumman silmälasikotelon 20 sentin päähän silmieni eteen. Näen pelkkää mustaa. Kun hän siirtää koteloa hitaasti kauemmaksi metrin ja kahden päähän, näkyy jo paljon muutakin; kotelo ei täytä koko näkökenttää.

– Kun saa etäisyyttä, kokonaisuus avautuu toiseen valoon, Tommy tiivistää.

Jos omassa olemuksessa on häpeää, etsii usein itsestään syyllistä elämän ongelmiin. Ratkaiseva oivallus on se, kun huomaa, että voin huonosti, koska olen tullut huonosti kohdelluksi. Se kasvattaa itsetuntoa.

Häpeän vastalääke on rakkaus.

– Kun saan rakkautta, häpeä vähenee ja uskallan katsoa omaa syyllisyyttäni ja toimia jatkossa uudella tavalla. Itsekunnioitus kasvaa siitä, että otan itseni vakavasti ja muutan käyttäytymistäni. Tämä kuorii pois häpeän kerroksia, Tommy jatkaa.

Carita tunnistaa saman kehityskaaren omassa elämässään.

– Olen vapautunut kerros kerrokselta häpeästä kokemalla oman syyllisyyteeni ja ottamalla siitä vastuun. Häpeää on paljon, ja saan edelleen tehdä töitä sen kanssa.

Peileinä toisilleen

Uusi liitto oli molemmille mahdollisuus, joka syntyi kasvun kautta. Entä virtahepo, onko se jättänyt keski-ikäisinä toisensa löytäneet?

– Tässä liitossa olen itsenäisempi. Otan vastuun tarpeistani, mutta katson asioita myös siltä kannalta, mikä on hyväksi kokonaisuudelle, meille yhdessä. Kun suostun katsomaan itseäni ja tiedostan omia toimintatapojani, voin valita, miten reagoin ja löydän vaihtoehtoisia tapoja toimia, Carita painottaa.

– On hyvä tuntea, että toisessa on tilaa minulle. Kun hyväksyy oman heikkoutensa, tulee toisellekin tilaa hyväksyä itsensä. Rakkaudellisessa suhteessa kumppanit toimivat peileinä toisilleen. Suhteessa on tilaa rikkinäisyydelle, jota voidaan yhdessä käsitellä, hän jatkaa.

Carita uskoo, että hyvässä suhteessa kumppanien yhteisyydestä kasvaa jotain enemmän kuin he itse ovat.

– Caritan lähellä on helppo olla. Helppous tulee siitä, että en joudu siepatuksi toisen sisäiseen draamaan enkä ole hänen elämässään myöskään statisti, tai jos niin tapahtuu, huomaan sen ja reagoin siihen, Tommy kiteyttää katse Caritaan luotuna.

Tommyn mukaan avioeroissa on usein kyse siitä, että kumppaniksi on valittu henkilö, joka sopii omaan tiedostamattomaan draamaan. Työstämätön mielen sisältö aktivoituu varsinkin parisuhteessa.

– Olemme hyvin pitkälle parantuneet omista riippuvuuksistamme. Olemme vapaita toistemme rinnalla, Carita toteaa ja saa vastakaiun Tommyn katseesta.

Artikkeli on julkaistu Voi hyvin -lehdessä 2/2007.